Tasa-arvoa vai homoliittoja?

Eduskunnan lakivaliokunta päätti äänin 10 – 6 olla kannattamatta kansalaisaloitetta ”tasa-arvoisesta avioliittolaista” (HS: Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista hylättiin lakivalio­kunnassa). Koska kyse oli kaikkien aikojen menestyksekkäimmästä kansalaisaloitteesta, hylkäävä päätös aiheutti melkoisen mielipiteiden myrskyn. Hylkäys kun tuli vielä nimenomaan Pride-viikolla!

Näin juristin näkökulmasta keskustelu avioliittolain muutosehdotuksesta on ollut kuitenkin melko kummallista: hirveän paljon keskustellaan asioista, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä itse asian kannalta. Kahvia ja tupakkaa kuluu, kun väännetään käsitteistä, jotka eivät vaikuta lopputulokseen oikeastaan millään tavalla. Mustaa väitetään valkoiseksi ja valkoista mustaksi. Lue koko artikkeli…

Pelisäännöissä ei ole kyse pelisäännöistä

”Nythän ongelmana on se, että yhteisiä pelisääntöjä ei ole noudatettu”.

Kuinka usein olet kuullut jonkun päättäjän julkisuudessa manaavan, että pelisääntöjä ei ole noudatettu, minkä takia täytyy nyt sitten antaa jonkinlaista kurinpalautusta? Ja kuinka usein olet kuullut samankaltaisten päättäjien manaavan, että sääntöjä ei ole noudatettu?

Lähes poikkeuksetta, kun joku puhuu pelisäännöistä, on kyse tilanteesta, jossa ei todellakaan ole kyse pelisäännöistä vaan säännöistä. Lue koko artikkeli…

Tekijänoikeuskeskustelun tabuista

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen (vas.) ympärillä pyörinyt hyvitysmaksukeskustelu on aika pitkälti laantunut – tekijänoikeuden hyvitysmaksujen laajentaminen tietokoneisiin torpattiin, vaikka ulkoisten kiintolevyjen hyvitysmaksut nousivatkin. Ensi vuodeksi lupailtiin koko hyvitysmaksujärjestelmän uudistusta, mikä onkin varsin tervetullutta.

Tässä kohtaa lienisi aiheellista sanoa pari sanaa tekijänoikeuskeskustelun tabuista. Sinällään nämä tabut liittyvät tekijänoikeuskeskusteluihin ylipäätään eivätkä ole yksinomaan hyvitysmaksuun liittyväisiä, mutta ne tulevat poikkeuksetta esiin nimenomaan silloin, kun puhutaan tekijän saamasta korvauksesta, ts. rahasta.

Ensimmäinen tabu on tämä: ”artistilla on oikeus saada tekemästään työstä korvaus”. Tätä lausetta ei kovinkaan usein kyseenalaisteta.

Joku muu voisi ehkä puhua diskurssista – kysehän on siis siitä, että jos tiettyjä asioita ei koeta keskusteluun kuuluviksi, niistä ei keskustella. Yleensäkin väittelyt kietoutuvat sen ympärille, mitä diskurssia on soveliasta käyttää (esimerkiksi ”tunneperäisen diskurssin” ja ”järkiperäisen diskurssin” kollisio on tilanne, josta useimmilla on kokemusta).

Diskurssi on siitä valtavan tehokas kontrolliväline, että diskurssin ulkopuolelle lukeutuvista asioista ei keskustella. Niinpä niitä asioita ei voi myöskään kyseenalaistaa, vaan ne vaikuttavat ikäänkuin taustaoletuksina. Tunnetusti tällainen kyseenalaistamaton ja kritiikiltä suojattu valta on parasta mahdollista valtaa: jos ei tiedä, että jollakulla on valtaa, sitä ei myöskään voi tältä poistaa.

Diskurssin ulkopuolelle jäävät asiat ovat kuitenkin funktionaalisesti tabuja ja sellaiset eivät kuulu varsinkaan oikeustieteelliseen diskurssiteoriaan, kuten Robert Alexy sanoo, sillä ne estävät parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamisen.

Miksi argumentti ”tekijällä on oikeus saada tekemästään työstä korvaus” sitten esitetään niin usein ja miksei sitä kyseenalaisteta? Yksi selitys argumentin yleisyyteen on, että se jää mieleen ja on myös helppo toistaa. Se on iskulause ja sellaisena tehokkaan kuuloinen, jämäkkä kannanotto.

Sen lisäksi tämän sanomalla piraattimyönteisinkin keskustelija välttää raivo härkä -ongelman: ”artistilla on oikeus korvaukseen”-kommentti toimii myönnytyksenä, siimanantona, joka purkaa vastakkainasettelua ja antaa ymmärtää, että henkilö on halukas kompromisseihin. Kärjistäen tarkoitus on siis saada toinen ajattelemaan ”ahaa, ei tuo olekaan vain aggressiivinen öyhöttäjä, vaan sen kanssa voi oikeastikin keskustella”.

Tässä törmätään kuitenkin erääseen ongelmaan. ”Artistilla on oikeus korvaukseen” pitää nimittäin sisällään ajatuksen siitä, että artistilla on automaattinen oikeus saada rahaa teoksen luomisesta, ikäänkuin yhteiskunta olisi artistille siitä velkaa. Mutta ei se nyt ihan niin mene.

KatumuusikkoKuva Randall van Gurchom @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. Kuvan muusikko ei liity tapaukseen. Tai ehkä liittyy, kukapa tietää!

Teoksen luomalla artisti saa teokseen yksinoikeuden – tekijänoikeuden – jonka avulla hän voi sopimusperusteisesti saada korvausta, esimerkiksi myymällä teoskappaleita tai käyttöoikeuksia teokseen.

Mikään työ ei kuitenkaan oikeuta korvaukseen automaattisesti, vaan vasta silloin, kun joku on siitä valmis maksamaan. Työsuhteessa oleva ihminen saa palkkaa siitä, että hän on työnantajansa käytettävissä ja tottelee tämän määräyksiä. Yrittäjä saa palkkaa, jos päättää sitä firmasta itselleen maksaa; rahaa firmaan taas tulee siitä, kun firma saa tuotteitaan tai palveluitaan myytyä ja joku suostuu ostamaan. Sama sääntö pätee myös tekijänoikeusbisnekseen: oikeus korvaukseen syntyy, kun tekijänoikeuden alaista materiaalia myydään ja joku suostuu ostamaan.

Joissain keskusteluissa on esitetty näkemyksiä, että hyvitysmaksua on pakko nostaa, koska kulttuuriala tarvitsee niitä rahoja. Sama ajatuskulku: koska on olemassa tekijöitä, jotka ovat valmiita tuottamaan kulttuuria ja he tarvitsevat rahaa, heillä on oikeus saada sitä.

Minulla on kuitenkin melko suuria vaikeuksia nähdä ”tarvetta” kunnollisena perusteena. Minullakin on ”tarve” ostaa viskiä, mutta sen perusteella en valitettavasti saa yhteiskunnalta rahaa, eikä luultavasti pomoltakaan heru sillä perusteella bonusta.

Jos oikeutus rahan saamiseen esimerkiksi kuluttajien ostotottumusten muutosten vuoksi on muuttunut, ei tilannetta pidä korjata sillä, että otetaan lisää rahaa epäoikeutetusti, vaan silloin pitää kiristää vyötä.

Nyt olemme toisen tabun äärellä. Kovin moni ei jaksa surkutella esimerkiksi autovalmistajien hirveää kohtaloa vihreämpien ja ekologisempien arvojen vallatessa tilaa ja automyynnin täten vähentyessä. Kovin moni ei myöskään jaksa surkutella postivirkailijoiden kohtaloa kirjepostin vähentyessä, poislukien tietysti kiukuttelu siitä, että oma matka postiin pitenee. Eikä kukaan ole ollut kovin huolissaan leipomoiden selviämisestä karppaamisen yleistyessä.

On ihan mahdollista, että tässä on sama juttu: voi olla, että meillä on yksinkertaisesti liikaa taiteilijoita.

Ajatus ei ole mukava, mutta miksi tekijänoikeudella bisnestä tekevien pitäisi olla erityissuojassa? Itse en näe tälle syytä.

Onneksi ratkaisuna ovat uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat, joista enemmän ensi kerralla!

Keskustelutaktiikka: No vitsillähän minä

Tietokirjailijakaverini Katleena Kortesuo blogasi Hjallis Harkimon Diilissä esittämistä väitetysti naisvihamielisistä lausunnoista – ”sähän kantelet kuin nainen” ja ”ei noi naiset pysty olemaan keskenään tappelematta” (ks. Ei oo totta: ”Enhän minä vihaa naisia, mutta…”).

Kuten Katleenakin kirjoituksessaan toteaa, nämä on luultavasti tarkoitettu vitseiksi. Ottamatta nyt kantaa siihen, ovatko Hjalliksen heitot hauskoja sutkautuksia, misogynististä vihapuhetta vai jotain siltä väliltä, on syytä kuitenkin tutustua huumoriin keskustelutaktiikkana.

Huumori on tehokas keskustelutaktiikka varsinkin jos keskustelu käydään yleisön edessä. Kuten aiemmin kirjoitin, keskustelussa on usein kaksi tavoitetta: osoittaa olevansa oikeassa tai saada tahtonsa lävitse. Nämä saattavat olla – ja usein ovatkin – toisensa poissulkevia. Tästä huolimatta kannattaa kuitenkin muistaa mainosmiehiltä tuttu lausahdus: asiat ovat sitä mitä ne näyttävät olevan. Jos siis haluatkin osoittaa olevasi oikeassa, on tärkeää, että nimenomaan yleisö uskoo sinun olevan oikeassa. Usein tähän on jopa mahdollista yhdistää tahtonsa läpisaaminen, kunhan vain osoittaa kuulijoille olevansa oikeassa. Näin on esimerkiksi useissa demokraattisissa elimissä: vastaväittäjän näkemyksellä ei juuri ole arvoa, kun 59 päättäjää 60:stä on sitä mieltä, että vastaväittäjä on väärässä.

Yleisötilanteissa huumori onkin usein hyvin tehokas tapa voittaa yleisö puolelleen ja heikentää vastustajan argumentteja. Mikäpä sen tekisi tehokkaammin kuin hyvään kohtaan heitetty naseva sutkautus, joka saa vastapuolen argumentin näyttämään täysin naurettavalta ja epärealistiselta?

Stand-up -komiikkaaKuva Camera on autopilot @ Flickr, CC BY 2.0

Huumori on kuitenkin kaksiteräinen miekka ja melko riskialtis taktiikka. Kuten tiedetään, sopiva huumorin taso vaihtelee yleisöstä riippuen: samat vitsit, jotka ovat hauskoja jätkien olutillassa eivät ole sopivia mummon hautajaisissa. Kaskua kertoessa pitääkin siis olla tarkkana, ettei arvioi yleisölle sopivan huumorin tasoa väärin.

Huumori on lopultakin nk. sutemiwaza (Ks. Wikipedia: Sutemiwaza). Sutemiwaza on judotermi ja tarkoittaa uhrautumisheittoa. Nämä ovat heittoja, joihin kuuluu osana esimerkiksi oma kaatuminen tms. Tällaisissa liikkeissä on aina se riski, että mikäli heitto epäonnistuu, itsensä löytää maasta ja vastustajan luultavasti päältään hakemassa sidontaa. Jos siis vitsi epäonnistuu, on hyvin huonossa asemassa.

Hyvä esimerkki huumorin epäonnistumisesta on Jussi Halla-aho – hänen vitsinsä ovat sellaisia, että kaikki eivät edes tahdokaan ymmärtää niitä (ks. Antti Mustakallion kirjoitus ”Jussi Halla-ahon radikaali retoriikka” Hyvejohtajuus-blogissa), vaan sen sijaan penäävät ”mitä sinä tuolla oikein tarkoitit, tahdotko muka oikeasti panssarivaunuja Ateenan kaduille!?”. Sillä ei ole väliä, olisiko kuulija mahdollisesti ymmärtänyt vitsin jos olisi tahtonut – ratkaisevaa on, että kuulija ei nauranut. Tässä kohtaa kuulostaa aina äärimmäisen nololta selittelyltä sanoa että ”noh, vitsillähän minä vain, en minä vakavissani, ettekö te nyt läppää hei ymmärrä”. Se ei varmasti tue argumenttia.

Varovasti sen huumorin kanssa, siis.

Keskustelutaktiikka: ”Kuin raivo härkä”

Eräs käsittämättömimmistä keskustelutaktiikoista, joihin toistuvasti törmään, on taktiikka nimeltä ”Kuin raivo härkä” (tunnetaan myös nimellä ”Hai haistaa veren”). Tästä esimerkki alla:

Anton (huolestuneena): ”Minusta naiset ovat yhteiskunnassa erittäin huonossa asemassa. Naisten aseman parantamiseksi täytyy tehdä jotain!”

Bertta (närkästyneenä) ”Ai jaa!? Mitä sinulla on naisia vastaan!?”

Anton (provosoivasti) ”No naisethan nyt ovat kaikki huoria, ihan oikein niille! Eihän niistä ole muuhun kuin synnyttämiseen ja ruoanlaittoon!”

Kyseessä on siis tilanne, jossa ensimmäinen keskustelija esittää näkemyksen, jonka kuulija ymmärtää väärin ja närkästyy nimenomaan väärinymmärryksensä vuoksi – esimerkiksi tässä Anton on ollut huolissaan naisten asemasta, mutta Bertta on ymmärtänyt Antonin tahtovan solvata naisia. Mutta sen sijaan, että Anton korjaisi Bertan näkemyksen (”Anteeksi, käsitit nyt vähän väärin – tarkoitin, että naiset ovat oikeasti huonossa asemassa ja heitä pitäisi jotenkin auttaa, en vain tiedä miten”), tämä heittääkin bensaa liekkeihin ja pyrkii provosoimaan Berttaa kaikin voimin.

Raivo härkä

Kuva Vicente Alfonso @ Flickr, CC BY-NC 2.0

En yksinkertaisesti ymmärrä tätä taktiikkaa, mutta jotenkin tämän taktiikan täytyy olla houkutteleva, koska olen oikeasti nähnyt tätä käytettävän. En vain ymmärrä miksi – mitä tällainen henkilö kuvittelee saavuttavansa? Siinä ei saavuta mitään, koska vastapuoli ei ole edes ymmärtänyt alkuperäistä väitettä ja toisaalta ärsytetyksi tultuaan vastapuoli tuskin on ainakaan kovin halukas antamaan tulitukea jossain tulevassa keskustelutilanteessa, koska tämä kokee tulleensa tahallisesti provosoiduksi.

Tässä kohtaa täytyy mainita, että ”kuin raivo härkä” on tyystin eri asia kuin tarkoituksellinen provosointi tai keskustelutaktiikka argumentum ad absurdum, vaikka aloitteleva keskustelija saattaa joskus sekoittaa nämä keskenään (niistä enemmän myöhemmissä postauksissa). Raivohärässä oleellista on, että keskustelija A:lla on ollut tietty tarkoitus, jonka B on ymmärtänyt väärin, ja sen sijaan, että A korjaisi tämän väärinymmärryksen, A lähteekin vain ruokkimaan B:n väärinymmärrystä.

Älä käytä tätä taktiikkaa. Koskaan. On olemassa ärsytystaktiikoita, joilla voi saavuttaa etuja, jos niitä käyttää oikeassa paikassa. Tämä ei ole yksi niistä. ”Kuin raivo härkä” on sukua lähinnä Aku Ankasta tutulle Plopovin itsemurhasiirrolle: se on liike, jolla saat vain ja ainoastaan huononnettua omia asemiasi, etkä saavuta sillä yhtään mitään.