Moraalittomat lääkärit ja tiukkapipoiset asianajajat

Minusta on tavattoman mielenkiintoista vertailla lääkäreitä ja lakimiehiä (ks. kirjoitukseni lääkäreistä ja juristeista Hyvejohtajuudessa). Molemmat ovat maailman vanhimpia ammatteja. Molemmat ovat yhteiskunnallisesti erittäin arvostettuja. Molemmissa ammateissa on erittäin vahva eettinen ja moraalinen sidos. Ja niin edelleen.

Perinteisen tulkinnan mukaan lakimiehet ovat moraalittomia paskiaisia ja lääkärit pyhimyksiä.

Noh, riippuu toki tulkinnasta. Nelosen uutiset (Linkki Hesarin uutisoimaan videopätkään tässä) ja Helsingin Sanomat (maanantai 4.2.2013, linkki tässä) olivat tutkineet, millaisista jutuista rikosasioita hoitavat asianajajat kieltäytyisivät. Lue koko artikkeli…

Satunnaisia havaintoja ”Chisugatesta”

Suurin ”Chisugate”-kohu on jo laantunut ja tapauksesta on jo kirjoitettu paljon. Jos joku tekijänoikeusasioista kiinnostunut on kuitenkin asunut luolassa viimeisen viikon, kerrattakoon tärkeimmät:

Eräs perheenisä kertoi Facebookissa, että hänen 9-vuotias tyttärensä oli vahingossa ladannut torrenttina Chisun uuden levyn, kun oli halunnut kuunnella sitä ennen ostoa. Lataus oli kuitenkin huomattu TTVK ry:n valvonnassa ja nämä olivat lähettäneet isälle ”sovintokirjeen”, jossa vaadittiin maksamaan 600 euroa ja pysymään asiasta vaiti, tai tapaus selvitettäisiin sektorilla poliisi/käräjäoikeus. Isä ei suostunut. Eräänä päivänä sitten paikalle saapuikin kaksi poliisia kotietsintälupien kanssa ja ilmoitti, että isää epäillään tekijänoikeusrikoksesta ja takavarikoi tyttären ”Nalle puh -tarroilla koristellun läppärin”.

Kuten sanoin, tapausta on käsitelty laajasti eri blogikirjoituksissa sekä uutisissa, mutta muutama asia on mielestäni jäänyt vähän liian vähälle huomiolle. Lue koko artikkeli…

Väkisinotettu rakkauslukko

Viime päivinä on mediassa puhuttu Tampereen rakkauslukoista.

Aamulehden mukaan ”One Love”-nimeä käyttänyt taiteilijaryhmä oli käynyt nappaamassa Tampereen silloista rakastavaisten parien rakkautensa symboliksi kiinnittämiä lukkoja ja sulattanut niistä kuution, jonka pinnassa näkyy lukkojen muotoja. Teoksen valmistusprosessi, lukkojen sulattaminen, oli videoitu ja teos on tuotu nähtäville Pirkanmaa 5. triennaali -näyttelyyn.

Triennaalin kuraattori Veikko Halmetojan mukaan teos kuvastaa rakkauden universaalisuutta. Idea teoksen takana onkin sinällään ihan hauska ja jopa oivaltava: rakkauden symbolit yhteen sulattamalla saadaan teos, joka ei kuvasta ainoastaan parien rakkautta toisiaan kohtaan, vaan myös kaikkien rakkautta kaikkia kohtaan. ”Rakastakaa toisianne” jne. Kaikkien rakkaudesta tehdään yhtä! Olemme kaikki yhtä!

Valitettavasti tällainen rakkauden assimilaatio on melko lähellä erilaisia elokuvissa nähtyjä instrumentality projecteja, joissa pahis yrittää väkisin yhdistää ihmiskunnan mielen yhdeksi, jotta ristiriidat poistuisivat. Sankarin tehtäväksi jää sen estäminen. Lopputaistelussa sankari huutaa pahikselle elokuvan keskeisen viestin: ”On totta, että riitamme johtuvat siitä, ettemme ole yhtä, mutta juuri oma identiteettimme ja erilaisuuden kirjo tekee elämästämme elämisen arvoista!”

Viesti on selvä: ihmiskuntaa ei saa yhdistää väkisin.

Ja juuri niin tamperelaistaiteilijat tässä tekivät. Luonnollisesti tamperelaiset parit raivostuivat.

Nyt voidaan kysyä, onko tapahtunut rikos? Onko lukot varastettu? Tampereen kaupunginlakimies on katsonut, että ei. Hänen mukaansa lukot ovat hylättyä tavaraa.

Oikeudellisesti hylkääminen lopettaa omistusoikeuden; omistaja luopuu esineestään sen omistusta tai hallintaa kenellekään siirtämättä ja esine siirtyy isännättömään tilaan. Hylkääminen ei sinällään vaadi erillistä tahdonilmaisua, vaan voi tapahtua konkludenttisesti jättämällä esine oman onnensa nojaan. (Länsineva, Pekka – Hiden, Mikael – Viljanen, Veli-Pekka, lausunto perustuslakivaliokunnalle koskien hallituksen esitystä HE 80/2002 vp muinaismuistolain 20 §:n muuttamisesta, s. 3) Välillä tämä on ilmaistu niin, että hylkääminen merkitsee hallintatahdosta luopumista esineen suhteen. Henkilöllä ei siis ole enää tahtoa määrätä esineestä.

Mitä laki sanoo? Löytötavaralain 1 § toteaa, ettei laki koske mm. sellaisia esineitä, jotka on ”ilmeisesti hylätty”. Toisaalta lain 3 § toteaa, että ”Vähäarvoisena pidetään löytötavaraa, jonka raha-arvo on enintään 20 euroa ja jolla ei ilmeisesti ole omistajalle erityistä käyttö-, tunne- tai muuta henkilökohtaista arvoa.” Vähäarvoisen esineen saa lipastaa omaan taskuunsa, jos tämän omistaja ei ole helposti selvitettävissä. Useat lukot ovat yli 20 euron arvoisia, mutta oletetaan nyt, että viedyt lukot olisivat alle 20 euron lukkoja.

Voitaneen joka tapauksessa perustellusti otaksua, että rakkauslukoilla on nimenomaan erityistä tunnearvoa. Toisaalta myös tunnearvoltaan arvokkaat tai rahallisestikin arvokkaat esineet voidaan hylätä – kyllähän ihmiset heittävät pois päiväkirjoja, kumppaniensa valokuvia ja jopa sormuksia.

RakkauslukkojaKuva peregrino2006 @ Flickr, CC BY 2.0. Rakkauslukkoja Kölnissä.

Kuitenkin tilanteessa, jossa esineellä voidaan olettaa olevan tunnearvoa, ei löytäjä voi nähdäkseni tehdä luotettavaa arviota siitä, että esine olisi hylätty. Varsinkin, kun kaupunki on nimenomaisesti hyväksynyt rakkauslukkojen kiinnittämisen, ei voida katsoa, että esine olisi ”hylätty”, vaan ne on nimenomaan luvallisesti jätetty tietylle paikalle, joka on tarkoitettu lukkojen sijoittamiselle ja niiden on tarkoitettu pysyvän siinä.

Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Dan Frände taas näkee asian niin, että lukoista on tullut kaupungin omaisuutta, kun kaupunki on toiminnallaan – tai toimimattomuudellaan – hyväksynyt niiden kiinnittämisen. Lukkojen poistaminen onkin Fränden mielestä ollut vahingonteko, jossa on tuhottu kaupungin omaisuutta.

Itse näen asian kuitenkin niin, että kun lukot on kiinnitetty siltaan täysin tietoisesti ja kun kyse on ollut nimenomaan luvallisesta kiinnittämisestä, lukkojen kiinnittäminen vertautuu enemmänkin auton jättämiseen parkkipaikalle. Toki lemmenlukko poikkeaa auton parkkeeraamisesta siten, että auto tullaan useimmiten hakemaan, kun taas lemmenlukko on tarkoitettu ”ikuiseksi”.

Toisaalta vertailu autoon ei ole merkityksetön, sillä (epäillyn) hylkäämisen paikka vaikuttaa teon arviointiin: esimerkiksi metsätielle jätetty auto voidaan katsoa hylätyksi helpommin kuin parkkipaikalle jätetty (HE 78/2008 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi ajoneuvojen siirtämisestä ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta). Toisin sanoen, kun lukko on laitettu paikalle, joka on lukoille osoitettu, pitäisi olla erittäin pidättyväinen sen arvion suhteen, että lukko olisi hylätty.

Ja toisaalta: vaikka hylkäämisarviota puoltaisi se, että lemmenlukko on tarkoitettu pysymään sillassa ikuisesti ja siten jätetty oman onnensa nojaan, näin ei kuitenkaan ole: sen kiinnittäjät todennäköisesti käyvät katsomassa sitä aina silloin tällöin. Rakkauslukossa on myös poistamisen mahdollisuus, vaikka kiinnitysrituaaliin liittyykin avaimen viskaaminen jokeen rakkauden pysyvyyden osoittamiseksi. Lukon poistaminen on vain vaikeampaa ja siihen vaaditaan rälläkkä. Mahdollisuus poistamiseen kuitenkin on!

Poistamisen mahdollisuus myös kuvastaa sitä, että pariskunnalla on yhä lemmenlukkoon em. hallintatahto. Pari voisi poistaa lukon niin tahtoessaan, mutta ei ole tehnyt niin, koska haluaa lukon pysyvän paikalla, jolle se on laitettu.  Viimeistään parien suuttuminen poistamisen jälkeen on merkki siitä, että hallintatahtoa on loukattu. Jos hallintatahtoa ei olisi, poistaminen olisi ollut yhdentekevää. ”Taiteilijat” ovatkin enemmänkin varkaita.

Toisaalta ei ole ensimmäinen kerta, että taiteilijat viittaavat muiden oikeuksille kintaalla ja alistavat ne omien visioidensa palvelijoiksi. Vastahan käräjillä oli tapaus, jossa taiteilija Jani Leinonen varasti Ronald McDonald -patsaan käyttääkseen sitä taideinstallaatiossaan. Toisaalta Teemu Mäen Sex and Death -teos (tunnettu myös arkinimellä ”Kissantappovideo”) osoittaa, että myös eläinten tappaminen on taiteilijoiden mielestä ihan ok, ”noin niinkuin taiteen nimessä”.

Nyt One Love -taiteilijaryhmä on sitten ylittänyt uuden rajan. Itse kukin voi miettiä, millä nimellä kutsutaan väkisinotettua rakkautta.

Konfirmaatio kirkossa: kuningas Alkoholin ylistysjuhla?

Tänään ihmisiä on sosiaalisessa mediassa huvittanut Seinäjoen sanomien juttu siitä, että kirkko saattaa rikkoa lakia tarjotessaan alkoholia alaikäisille konfirmaation yhteydessä. Kyse on siis ehtoollisviinistä sekä siitä, että useimmat evankelisluterilaisen kirkon konfirmoitavista ovat konfirmaatiohetkellä 15-vuotiaita eli alaikäisiä. Terveysministeri Paula Risikon (kok) mukaan ehtoollisviinikäytännössä ja alkoholilaissa onkin periaatteellinen ristiriita.

Jutun mukaan Raittiuden Ystävät ry on kauhuissaan: he katsovat, että seurakunta toimii vastoin lakia tarjotessaan alkoholia alaikäisille ja sitäpaitsi ehtoollisviinin juomisesta saattaa tulla alaikäiselle elämäntapa. Myös kuntoutuvien alkoholistien asemasta ollaan huolissaan.

Voitaneen todeta pari asiaa: kauhuissaan tuskin kannattaa olla. Ehtoollisviinikäytäntö on ollut Suomessa jo ties kuinka kauan. Se on totta, että alkoholi on Suomessa yhteiskunnallinen ongelma, mutta se tuskin johtuu ehtoollisviinistä.

Toisaalta juridiselta kannalta se, että kyse on ”hyvin pienistä määristä alkoholia” tai että kyse on kirkon toimituksesta, ei voi toimia perusteena lain rikkomiselle: lainvastainen teko on lainvastainen teko, vaikka se olisi kuinka pieni, eikä uskonnollinen vakaumuskaan lähtökohtaisesti oikeuta lain rikkomista.

Mutta mitä sanookaan alkoholilaki? Tulee muistaa, että maalaisjärki ja yleistieto ovat asioita, joilla on lähtökohtaisesti hyvin vähän tekemistä juridiikan kanssa.

Alkoholilain (8.12.1994/1143) 16 § säätelee alkoholin myyntiä. Sen mukaan alle 20-vuotiaalle ei saa myydä alkoholia, paitsi yli 18-vuotiaille voi myydä mietoja alkoholijuomia. Koska ehtoollisella ei kuitenkaan myydä alkoholia, tämä kohta ei sovellu.

24 § sen sijaan säätää anniskelusta. Sen mukaan alkoholijuomaa ei saa anniskella ”1) kahdeksaatoista vuotta nuoremmalle; 2) häiritsevästi käyttäytyvälle tai selvästi päihtyneelle; tai 3) jos on aihetta olettaa alkoholijuoman väärinkäyttöä. – -” Kirkko ei kuitenkaan ole anniskelualue eikä ehtoollinen ole anniskeluakaan. Tämäkään kohta ei siis tule kysymykseen.

Alkoholilain 34 § 2 momentti sen sijaan sanoo, että ”Alkoholijuomaa ei saa pitää hallussaan eikä kuljettaa henkilö, joka ei ole täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Kahdeksantoista vuotta täyttänyt henkilö saa kuitenkin pitää hallussaan ja kuljettaa mietoa alkoholijuomaa.”

Kuva Mike_Tn @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. Kuvan ehtoollinen ei liity tapaukseen.

Ja nyt tarkkana: Suomessa ei nimittäin ole kielletty alle 18-vuotiaita juomasta alkoholia. Sen sijaan alkoholin hallussapito on tällaisilta henkilöiltä kielletty ja vakiintuneen tulkinnan mukaan hallussapito toteutuu jo siinä ajassa, missä olutpullo on mahdollista tyhjentää kurkusta alas. Hallussapito on myös alkoholilain 50 a § 4 mom. 4 alakohdan mukaan  rangaistavaa.

Toisaalta itse juomista ei ole kielletty, vaan nimenomaan alkoholijuoman hallussapito. Jos ehtoollisviini lyödään eteen pikarissa, voisiko kyse olla hallussapidosta? Jaa-a, kyseessä on vanha tuttumme ”vahva ehkä”. Toisaalta niin voisi olla, mutta toisaalta kyse ei ole mistään pullosta, joka on henkilölle annettu, vaan kyse on enemmänkin tarjoilusta.

Tarjoilusta taas puhutaan alkoholilain 50 a §:n 4 momentin 5 alakohdassa: ”Joka tahallaan – – 5) tarjoaa alle kahdeksantoistavuotiaalle alkoholijuomaa tai väkiviinaa niin, että tämä siitä juopuu, ja tarjoamista voidaan alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuudessaan pitää moitittavana, – -on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, alkoholirikkomuksesta sakkoon.”

Joku oli taannoin kannellut asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Oikeusasiamies oli mitä ilmeisimmin pyytänyt STM:n lausuntoa asiaan ja STM oli todennut asian olevan OK, mikäli alaikäinen itse ei ole juomaa pyytänyt hankkimaan ja jos alkoholitarjoilussa ei ole päihdyttämistarkoitusta. Kantaa voidaan pitää melko tarkkaan alkoholilain 50 a § 4 momentin 5 alakohdan mukaisena.

Meidän ei tarvitse pohtia edes sitä, onko rippikouluikäisen ”ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet” sellaisia, että kokonaisuutta ei olisi pidettävä moitittavana – ehtoollisviinin määrähän on niin pieni, ettei siitä kukaan juovu.

Onko ehtoollisviinikäytännössä ja alkoholilaissa sitten periaatteellinen ristiriita? No eipä juurikaan. Lakiin on mitä ilmeisimmin jätetty takaportti sille, että alle 18-vuotiaallekin voidaan täysin laillisesti tarjoilla alkoholia. Itse asiassa jos tuota 50 a §:n 4 momentin 5 alakohtaa oikein tulkitsen, laki mahdollistaa myös alle 18-vuotiaan juottamisen humalaan täysin laillisesti: lainhan mukaan teko on rangaistava vain, jos juopuneeksi juottamiseen johtanutta ”tarjoamista voidaan alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuudessaan pitää moitittavana”.

Laki jättää siis mahdollisuuden sille, että jos alaikäisen ikä, kypsyysaste ja ”muut olosuhteet” ovat sellaiset, ettei kyse ole moitittavasta teosta, teko voi olla täysin laillinenkin! Se, milloin tällaiset ”muut olosuhteet” taas vallitsevat, on taas hyvin avoin kysymys. Olettaisin, että kyseessä täytyy kuitenkin olla lähes 18-vuotias ja juhlan aiheen tulee olla niin suuri, että juhlinta on jollain tavalla oikeutettua. Ja koska lainkohta edellyttää nimenomaan tahallisuutta, vahingossa tapahtunut alkoholitarjoilu ei ole laitonta laisinkaan… toisaalta taas alaikäisen (tapauksessa 12-vuotias) juottaminen sammuksiin on katsottu pahoinpitelyksi (KKO:2001:7), eli mitä ilmeisimmin siinä kulkee raja.

Ehtoollistilanteessa päihtymys ei kuitenkaan ole lähelläkään. Periaatteellistakaan ongelmaa ei tilanteessa ole, sillä vaikka pääsääntö laissa onkin, etteivät alle 18-vuotiaat saa pitää hallussaan alkoholia, juomista ei ole kielletty. Lakiin on vieläpä jätetty – ilmeisen tietoisesti – takaportti, joka sallii sen, että alaikäisille voidaan tarjoilla alkoholia.

Tässä asiassa kirkko saa täyden synninpäästön. Aamen.

Oikeus omaan naamaan ja sen puute

Kansakunnan pää-äänenkannattaja ja laatujournalismin kirkkain timantti Ilta-Pulu uutisoi muutama päivä sitten, että Hennes & Mauritzin käyttämät bikinimallit eivät olekaan oikeita, vaan tietokoneella luotuja. Närkästys epärealistisista kauneusihanteista oli arvattavissa. Jotkut kommentoijat kiinnittivät kuitenkin huomionsa seuraavaan kommenttiin:

”Kasvot tulevat kasvomalleilta, jotka ovat täysin tietämättömiä siitä, miten kuvia tullaan käyttämään.” –Håcan Andersson, H&M:n tiedottaja

Kysymys kuuluu, onko näitä malleja viilattu linssiin – saako kuka tahansa ottaa jonkun pärstävärkin vaikka Facebookista, editoida sen bikinimallivartalolle ja laittaa nettikauppaan?

Vastaus on juristin perinteinen ”kyllä ja ei”. Asiassa tulee nimittäin erottaa ainakin kolme eri oikeusongelmaa:

Ensimmäinen oikeusongelma, mikä ihmisille usein tulee mieleen, on se kuuluisa ”oikeus omaan naamaan”: kai nyt minulta tarvitaan joku lupa, että kuvaani saa käyttää? No ei tarvita, ainakaan Suomessa. Lähtökohtaisesti Pohjoismaissa ei ole minkäänlaista personality rights -käsitettä. Toisin sanoen ihmisellä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta kieltää muilta hänen (naama)kuvansa käyttöä vain siihen perustuen, että esiintyy kuvassa.

Joissain maissa tällainen oikeus on olemassa, mutta täällä Suomessa tosiaan ei. Jos siis menet julkiselle paikalle noloissa vaatteissa ja joudut kuvatuksi ja sen jälkeen Hesarin etusivulle, se on vähän niinkuin ”voi voi ja iso kyynel”: ei olisi varmaan tarvinnut mennä koikkelehtimaan puolipukeissa keskelle Mannerheimintietä.

Sama koskee mallikuvauksia: kuvassa esiintyvällä mallilla ei lähtökohtaisesti ole mitään oikeutta kuvaan eikä myöskään automaattista oikeutta edes rahalliseen korvaukseen (ellei tätä kuvaamista tulkita työsuhteeksi). Mallilla ei myöskään lähtökohtaisesti ole oikeutta määrätä, miten ja missä yhteydessä kuvia tullaan käyttämään. Sen takia asiasta onkin äärimmäisen tärkeää sopia kuvaajan tai kuvaajan firman kanssa: missä yhteyksissä kuvaa voidaan käyttää? Saako malli itse käyttää kuvaa? Missä yhteyksissä? Millaisen korvauksen malli saa? Millä perusteella korvaus määräytyy? Saako kuvaa editoida? Missä määrin? Saako kuvan tai osia siitä liittää muihin kuviin? Vaikuttaako tämä korvauksiin? Jne. sovittavia asioita on lyhyesti sanottuna useita.

Bikinityttö Kuva Robert Bejil Photography @ Flickr, CC BY 2.0. Kuvan bikinityttö ei liity tapaukseen.

Toinen asia taas on, että vaikka personality rights -käsitettä ei Suomen laissa tunnetakaan, muista ihmisistä otettujen kuvien käyttö voi olla kiellettyä muilla perusteilla. Se voi olla esimerkiksi rikos: tällaisiahan ovat esimerkiksi rikoslain 24 luvun 6 § (salakatselu), 8 § (yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) tai 9 § (kunnianloukkaus). Tietyissä tapauksissa kyseeseen voi tulla myös rikoslain 17 luvun 21 § (sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen).

Salakatselupykälä kieltää mm. oikeudettoman kuvaamisen kotirauhan suojaamassa paikassa, kun taas yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen edellyttää kuvan levittämistä lukuisten ihmisten saataville. Samaa rajausta ei ole kunnianloukkauksessa, mutta siinäkin vaaditaan lähtökohtaisesti tiedon esittämistä.

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen tai kunnianloukkaus voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos Make ottaa sammuneesta ja itsensä päälle oksentaneesta Viljamista kuvan ja pistää sen Facebookiin. Kunnianloukkaus taas voi olla kyseessä, jos oikeudettomasti editoi jonkun naaman esimerkiksi pornokuvaan ja näyttää tätä kuvaa vaikkapa opiskelijakavereille.

Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen taas on sanamuodoltaan niin avoin, että se kattaa laajan määrän tekoja – mutta sillä perusteella sakotettiin esimerkiksi miestä, joka kuvasi naisia hameiden alta salakameralla Turussa. Itse uutinen on taattua Ilta-Pulu -tasoa: sakot eivät tulleet perseiden kuvaamisesta, vaan nimenomaan hameen alta kuvaamisesta. Perseiden kuvaaminen kun on yllä mainitulla tavalla laillista.

Kolmanneksi kuvan levittäminen voi olla kiellettyä tekijänoikeuksien tai tekijänoikeuden lähioikeuksiin kuuluvien valokuvaajan oikeuksien vuoksi. Tekijänoikeuslain 2 §:n mukaan kun oikeus teoksen tai teoskappaleen levittämiseen on lähtökohtaisesti vain teoksen luojalla / valokuvan ottajalla. Niinpä toisen ottamaa kuvaa ei ole oikeutta käyttää ilman kuvaajalta saatua lupaa. Tässä on kuitenkin kyse nimenomaan kuvaajan oikeudesta – ei kuvauksen kohteen oikeudesta. Kuvan kohteena olevalla ei siis ole automaattisesti oikeutta käyttää kuvaa edes itse.

Mikäli on kuitenkin joutunut kuvattavaksi vastoin tahtoaan ja kuva on jossain julkaistu, voi tilanne olla oikaistavissa sillä, että kuvan ottaja pyytää poistamaan kuvan.

Mitä H&M:n mallitapauksesta sitten pitäisi ajatella? No ei juuri mitään. Jos kyseessä ovat nimenomaan kasvomallit, pitäisin melko selvänä, että näiden kanssa on sovittu nimenomaan heidän kasvojensa käyttämisestä mainostarkoituksissa. Valistuneena arvauksena esittäisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, mitä vaatekappaleita H&M myy. Valistuneesti arvaisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, että kasvomallien pärstät tullaan liittämään tietokoneella luotuihin mallivartaloihin.

Se, että kyseessä ovat olleet nimenomaan bikinimallivartalot, ei muuta asiaa miksikään: bikinit kun lähtökohtaisesti ovat ihan tavallisia vaatekappaleita, jotka eivät loukkaa sukupuolisiveellisyyttä.

Henkilökohtaisella tasolla taas kannattaa miettiä, mitä julkisilla paikoilla tekee ja missä vaatteissa. Lähtökohtaisesti kun omat tyhmäilyt julkisilla paikoilla ovat kuvaajille vapaata riistaa.