Donald Trump ja sarkasmin pojan paluu

Kuten kaikki tietävät, Donald Trumpista tuli USA:n presidentti. Reaktiot ovat vaihdelleet huvittuneesta järkyttyneeseen. Eivätkä toki syyttä, sillä useat Trumpin kannanotot ovat olleet lievästi ilmaistuna mielenkiintoisia.

En halua analysoida Trumpin voiton syitä, koska sitä ovat tehneet jo useat, mutta Trumpin retoriikkaa (jota sitäkin toki on analysoitu paljon) on ollut mielenkiintoista seurata.

Suomessa Trumpia on verrattu Jussi Halla-ahoon, eikä suotta. Molempien retoriikkaan kuuluvat liioittelu ja erityisesti sarkastinen liioittelu. Molempien retoriikkaan myös kuuluu perinteistä poliittista viestintää huumoripainotteisempi viestintä.

Perinteiset poliittisen viestinnän lainalaisuudethan sanovat, että sarkasmi, ironia ja liioittelu ovat poliittisessa viestinnässä kiellettyjen keinojen listalla. Poliittiset vastustajasi tulkitsevat lausuntosi tarkoitushakuisen kirjaimellisesti ja käyttävät niitä sinua vastaan. Toki asiasta voi ulista, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä näin politiikka vain toimii ja poliitikkojen tulee hyväksyä se.

Mutta kuten esimerkiksi Elina Lepomäki kirjoituksessaan Trumpia tukenutta miljardööri Peter Thieliä lainaten toteaa,

”Lehdistö otti Trumpin puheet kirjaimellisesti, muttei vakavasti. Äänestäjät päinvastoin suhtautuivat ehdokkaaseen vakavasti, mutta osasivat – – tulkita ehkä oikein, ettei kaikkea tule ottaa niin kirjaimellisesti. Edes presidenttikandidaatin suusta.”

Toisin sanoen siinä, missä lehdistö kiinnitti huomionsa Trumpin lausuntojen sanamuotoihin (”Aion rakentaa muurin USA:n ja Meksikon välille! Ja laitan meksikolaiset maksamaan sen!”), mutta keskittyi lähinnä pilkkaamaan hankkeen mahdottomuutta tai järjettömyyttä, Trumpin kannattajat ymmärsivät, mistä Trump puhuu: ei hän oikeasti ehdottanut muurin rakentamista konkreettisesti, kunhan totesi, että meksikolaisten (ilmeisestikin suurelta osin lainvastainen) siirtolaisuus on ongelma ja että siihen tulee puuttua.

Jos tämä kuulostaa tutulta esimerkiksi persujen ja varsinkin Halla-ahon suhteen, se ei ole yllätys. Samaa sanoi retoriikan kouluttaja Antti Mustakallio Hyvejohtajuus.fi-blogikirjoituksessaan reilut 5 vuotta sitten:

”Halla-ahon viljelemällä ironialla ja sarkasmilla voi olla hänen viestiensä vastaanottamista vahvistava vaikutus. Hänen käyttämänsä huumori on yleensä ns. älykästä huumoria – – joka edellyttää lukijalta tietynlaista virittyneisyyttä, tapaa tarkastella maailmaa ja tekstissä olevien ironisten koukkujen hoksaamista.

 

Tällaisen koukun oivallettuaan ja sille hymähdettyään lukija huomaa nauravansa yhdessä Halla-ahon kanssa. – – Tällä on retoriikan onnistumisen kannalta suuri merkitys.”

Toisin sanoen sekä Trump että Halla-aho uskovat ja olettavat, että heidän kannattajansa kyllä ymmärtävät, ettei heidän sanomisiaan tule tulkita kirjaimellisesti. Ja niin he ymmärtävätkin.

Tällainen viestintä asettuu kuitenkin outoon valoon, jos luemme esimerkiksi Helsingin Sanomien uutispäällikön Jussi Pullisen kirjoituksen Trumpin vaalivoitosta:

”- – pelissä ovat perimmäiset arvot: Miten median pitäisi esimerkiksi suhtautua – – Trumpin itsensä – – puheisiin, jotka vaikuttavat uhkaavan länsimaisten arvojen ydintä, kuten ihmisoikeuksia?

 

Entä uhkauksiin jättää väärä vaalitulos hyväksymättä tai vihjauksiin sulkea poliittinen vastustaja vankilaan? Tuomita? Vai vain raportoida? Ymmärtää?

 

Jos media ei ärähdä jonkun uhatessa – vaikka vain möläytyksellä – sen ytimessä olevaa demokratian perustaa, milloin se sitten ärähtää? Ei koskaan? Äärimmillään tämä tarkoittaisi kaikki arvot hylkäävää nihilismiä.”

Medialla on siis jopa velvollisuus nostaa ehdokkaiden kuohuttavat lausunnot tikun nokkaan. Ongelmana on, että tällöin media tekee juuri sen, mitä sen ei pitäisi: tulkitsee ehdokkaiden lausunnot kirjallisesti, eikä edes yritä ymmärtää, mitä ehdokas on lausunnollaan tarkoittanut.

Tämä ymmärryshaluttomuus onkin ongelman ydin. Kun toisaalta toisen leirin kommunikaatio perustuu siihen, että kaikki överit lausunnot tulkitaan tarkoitushakuisen kirjaimellisesti ja niistä kauhistutaan, järkytytään ja pöyristytään, se toinen leiri katsoo, että nuohan ihan suoraan halveksivat meitä: ”Ihanko oikeasti ne luulevat, että Jussi Halla-aho tahtoo panssarivaunuja Ateenan kaduille, että Helena Eronen ehdottaa amerikkalaisille hampurilaista hihamerkiksi tai että Trump vakavissaan ehdottaisi muurin rakentamista USA:n ja Meksikon välille?”

Tai mikä pahempaa: ”Kyllä ne ymmärtävät, että Halla-aho/Eronen/Trump provosoivat, mutta ymmärtävät tarkoitushakuisesti väärin, jotta saisivat tämän pelattua syrjään!”

Toisen leirin kommunikaatio siis pelaa täysin eri säännöillä kuin toisen. Siinä, missä toisessa leirissä sarkasmi, ironia ja liioittelu ovat kiellettyjen listalla, toisessa ne kuuluvat vakiokalustoon. Ja sen sijaan, että näihin ”kiellettyihin keinoihin” kajonnut muuttaisi kohun jälkeen toimintaansa, hän vain lisää kierroksia ja heittää bensaa liekkeihin.

Pahahan tässä on sanoa, mikä olisi nk. oikea ratkaisu. Joka tapauksessa jompi kumpi leiri joutuisi joustamaan kommunikaationsa ydinkeinoista:

  1. Joko Halla-aho/Trump joutuisi joustamaan sarkasmin, ironian ja liioittelun käytöstä ja tällöin he myös joutuisivat pelaamaan ”establishmentin” säännöillä; tai
  2. Media joutuisi joustamaan siitä, että demokratiaa nakertaviin lausuntoihin oikeasti pitäisi puuttua ja tällöin myös median perustehtävästä.

Kuten totesin, en minä tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Toisaalta median tulisi pyrkiä ymmärtämään, milloin ehdokas oikeasti tötöilee ja milloin tämä vain puhuu tarkoituksellisen liioiteltuja. Toisaalta ei olisi realistista vaatia medialta, että se pystyisi aukottomasti tunnistamaan, milloin vaaliehdokas liioittelee ironisesti ja milloin hän on oikeasti tosissaan. Hitler-kortin pelatakseni, olisiko median tullut Saksan presidentinvaalissa 1932 vain todeta, että ”Hitler vaatii juutalaisten kansanmurhaa – mut ihan vaan läpällä hei”? Niinpä.

Jotain on kuitenkin selvinnyt. Trumpin ja Halla-ahon mainingeissa voidaan nimittäin todeta, että sarkasmi, ironia ja liioittelu ovat palanneet poliittiseen retoriikkaan, vaikkakin toistaiseksi vain populististen ehdokkaiden käytössä. Nähtäväksi jää, tuleeko niistä poliittisen viestinnän valtavirtaa, vai jäävätkö ne vain populistien käyttöön. Muutos on kuitenkin nähtävissä jo nyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *