Valitan karkeaa kielenkäyttöäni, mutta on yksi aihe, josta puhuttaessa aion vastaisuudessakin puhua aivan yhtä karkeasti, nimittäin kuolemantuomiot. Kuolemantuomioista puhuttaessa voidaan nimittäin esittää nk. ihan vitun tyhmä mielipide. Se kuuluu näin:

”Voisin ehkä kannattaa kuolemantuomiota tapauksessa X”.

Fiksuimmat lukijat jo äkkäsivät, että tähän ulostuloon kirvoitti oikeusministerimme Jari Lindströmin (ps.) ulostulo siitä, että hän voisi mahdollisesti kannattaa kuolemantuomiota terroristeille (YLE).

Haluaisin uskoa, että vaikka Lindström ei olekaan juristi, hän olisi poikkeuksellisen fiksu nk. tyä äiä, jolla olisi jokamiehen ymmärrystä oikeudellisista asioista ja ennen kaikkea halua kehittää Suomen oikeusjärjestelmää toimivammaksi ja ymmärrettävämmäksi nimenomaan kadunmiehen kannalta, kuitenkaan menemättä populismin tielle. Uusimman kuolemantuomioita koskevan ulostulonsa perusteella Lindströmillä on tässä vielä kehitettävää.

Kuolemantuomioista puhuttaessa on oikeastaan kaksi isoa kysymystä.

Ensimmäinen kysymys on moraalifilosofinen: kuolemantuomion abstraktia oikeutusta miettiessä pitää vastata ainakin sellaisiin kysymyksiin, kuten onko oikein, että valtiovalta lain puitteissa murhaa ihmisiä? Onko tappaminen ylipäänsä oikein? Onko valtiovallalla erikoisoikeus tappaa ihmisiä? Miksi? Mihin perustuen? Onko oikein velvoittaa tuomareita langettamaan kuolemantuomioita? Millä perusteella joku voitaisiin määrätä teloitettavaksi? Millä perusteella teloittajat valikoitaisiin? Ja niin edelleen.

Vaikka kysymyspatteri sinänsä on hyvin mielenkiintoinen ja siitä voi saada hyviä keskusteluja aikaiseksi varsinkin parin kaljan jälkeen, se on kuitenkin, no, abstrakti. Konkreettisen toiminnan kannalta toinen kysymys on tärkeämpi.

Toinen kysymys on käytännöllinen: miten voimme varmistua siitä, ettei valtio teloita syyttömiä? Jos nimittäin kuolemantuomio jostain syystä sallitaan, on äärimmäisen, ensiarvoisen ja ratkaisevan tärkeää, että valtio ei saa missään tapauksessa koskaan teloittaa henkilöä, joka ei teloitusta lain mukaan ansaitse. Tästä periaatteesta ei yksinkertaisesti voi luopua. Valtion tehtäviin ei voi kuulua syyttömien teloittaminen eikä edes sellaisten syyllisten teloittaminen, jotka eivät lain mukaan ansaitse kuolemantuomiota.

Vastaus kakkoskysymykseen ”miten voimme varmistua siitä, ettei valtio teloita syyttömiä?” onkin yksinkertainen: meillä ei ole mitään keinoa varmistua siitä, että tuomiot olisivat aina oikeita. Suomenkin kaltaisessa valtiossa, jossa tuomioistuinlaitos pyrkii totuuteen, tuomitsee vain jos syyllisyydestä ei jää ”varteenotettavaa epäilystä” eikä harrasta näytösoikeudenkäyntejä, tuomioistuinkin tekee virheitä. Tuomaritkin ovat korkeasta koulutuksesta ja ammattitaidostaan huolimatta vain ihmisiä.

Virheelliset vankeustuomiot voidaan vielä vuosienkin jälkeen purkaa ja syyttömänä tuomituille maksaa korvauksia, vaikka vapaudenmenetystä ja ajan kulumista ei millään saakaan takaisin. Teloitetun henkiinherättäminen taas ei nykytiedon valossa ole mahdollista.

Kun tilanne on se, että meillä ei ole vielä täysin aukottoman erehtymätöntä tuomioistuinlaitosta, ei kuolemanrangaistuksestakaan kannata puhua kuin enintään moraalifilosofisena harjoituksena. Minkäänlaista käytännön mieltä tällaisessa keskustelussa ei ole. Ja jotenkin minusta tuntuu, että oikeusministeri Lindström ei nyt lähesty kysymystä moraalifilosofisena harjoituksena, vaan pohtii sen toimivuutta nimenomaan käytännön ratkaisuna.

Mutta nimenomaan käytännön ratkaisuna kuolemanrangaistus on täysin kelvoton ja sen kannattaminen onkin – sori Jarppa hei – ihan vitun tyhmä mielipide. No cigar; not even close.