Kirjoitin toukokuun lopulla ”Mitä Marimekkogate kertoo tekijänoikeudesta”-kirjoituksessani siitä, miten Marimekon luottosuunnittelija Kristina Isola oli nolosti narahtanut plagioinnista. Kuten kaikki tietävät, Isolan tapaus ei kuitenkaan ollut ainoa, vaan plagiaattiepäilyjä on kesän ja syksyn aikana esiintynyt useampia (ks. HS: Marimekon kopioväitteiden kierre).

Viimeisimpänä ja pahimpana oli Maija Louekarin Hetkiä-kuosi, joka kuitenkin paljastui Markus Lepon valokuvasta… niin, miksi? Inspiroituneeksi? Ammentavaksi? Innoittuneeksi? Vaiko kopioiduksi?

Termin valinta ei suinkaan ole yhdentekevää, sillä kolme ensimmäistä ovat tekijänoikeudellisesti hyväksyttäviä tapoja ottaa vaikutteita muiden luomuksista, kun taas kopiointi viittaa paheksuttavampaan, jopa lainvastaiseen, toimintaan.

Tarkasti ottaen kyse ei ole ”teoksesta” kopioimista, sillä valokuvat eivät juridisesti ole automaattisesti tekijänoikeuden suojasta nauttivia teoksia, vaan ainoastaan valokuvia, joita koskee valokuvaajan oikeus. Valokuvaajan oikeus on tekijänoikeuden kaltainen, mutta ajallisesti huomattavasti rajatumpi: siinä, missä tekijänoikeuden kesto on tekijän elinikä + 70 vuotta tämän kuolinvuoden päättymisestä, valokuvaajan oikeuden kesto on 50 vuotta kuvan ottamisvuoden päättymisestä. Tekijänoikeuslaissa (404/1961) teokset on määritelty 1 §:ssä, valokuvaoikeus taas 49 a §:ssä.

Valokuvatkin voivat olla teoksia ja siten tekijänoikeuden alaisia, mutta se vaatii teoskynnyksen ylittymistä. Vakiintuneen tulkinnan mukaan tämä tarkoittaa itsenäisyyden ja omaperäisyyden vaatimusta. Vaikka teoskynnys on periaatteessa kaikille taidemuodoille sama, käytännössä teoskynnys kuitenkin vaihtelee taidemuodosta riippuen. Valokuvien osalta teoskynnys on nähdäkseni hyvin korkealla ja vaatii esim. ympäristön, valaistuksen ja rekvisiitan muokkaamista ja säätämistä ja niihin vaikuttamista.

Tämä tarkoittaa, että useimmat merkittävistäkään tapahtumista otetut valokuvat eivät ole teoksia, koska niissä on lähes poikkeuksetta kyse ”vain” siitä, että valokuvaaja on ollut kameran kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ollut ”vain” taitava valokuvaaja. Siis:

Vaikka valokuva olisi historiallisesti äärimmäisen merkittävä ja teknisesti loistavasti otettu, juridisesti se on samanarvoinen kuin keskimääräisen 15-vuotiaan iPhonella ottama Instagram-peilikuva.

Näitä taustoja vasten on käytännössä varmaa, että Lepon valokuva on tekijänoikeudellisesti pelkkä valokuva eikä teos. Oli miten oli, Louekarin kuosin viivat kuitenkin muistuttavat Lepon valokuvan ääriviivoja hämmästyttävän tarkasti. Katso vaikka itse tästä HS-artikkelista: Marimekko: Loukarin kankaan aihe 60-luvun valokuvasta.

Louekarin viivat ovat niin pitkälti yksi yhteen Lepon valokuvan kanssa, etten oikein suostu uskomaan, etteikö kuvaa olisi piirretty esimerkiksi voipaperin läpi tai vähintäänkin jäljitelty todella tarkasti.

Louekarin Hetkiä-kuosi

Tämänkaltaista toimintaa ei kutsuta tekijänoikeudessa inspiroitumiseksi, vaan kopioinniksi. Tätä taustaa vasten minusta onkin ihmeellistä, miten monet ihmiset ovat julkisuudessa katsoneet, että ”ovathan teokset kokonaisuutena aivan erilaisia”, tai että ”toisten teosten aiheiden lainaaminen on yleistä ja alalla tapana”, tai ”taide ei synny tyhjiössä” (ks. esim. HS: Design-opettajat ovat eri mieltä omaperäisyydestä).

Kaikki näistä väitteistä ovat kyllä tosia, mutta mikään niistä ei ole tekijänoikeudellisesti relevantti:

• Kokonaisuuden erilaisuus on merkityksetöntä, jos teos muodostuu lähes kokonaan toisen teoksesta kopioiduista osista.
• Aiheita saa lainata vapaasti, mutta tässä ei ole kyse aiheen lainaamisesta, vaan piirretty kuvasta läpi suuri osa.
• Taide ei synny tyhjiössä, totta, mutta tällä tarkoitetaan yleistä inspiroitumista muiden töistä – ei sitä, että piirretään läpi suuri osa.

Olinkin jo valmis toteamaan, että tässä on melko härskisti kopioitu Lepon valokuvaa ja mielessäni ehdinkin Louekarin jo tuomita. Onneksi törmäsin tekijänoikeusneuvoston lausuntoon, joka muuttikin asian aivan totaalisesti ja säästi minut väärän tiedon levittämiseltä blogissani.

Kyseinen lausunto on tekijänoikeusneuvoston lausunto TN 2009:4 (Lausunnon saat pdf-muodossa tästä). Sen ydinsisältö on, että valokuvasta saa piirtää läpi ainakin ääriviivat, valokuvaajan oikeuden tätä estämättä. Tai kuten tekijänoikeusneuvosto itse toteaa:

”Tekijänoikeusneuvoston katsoo, ettei myöskään siluetin läpipiirtämisessä ole kyse valokuvan kappaleen valmistamisesta tai sen muunnelman tekemisestä. TekijäL 49 a § (=valokuvaajan oikeus, lisäys allekirjoittaneen) ei suojaa valokuvassa olevan henkilön ääriviivoja eikä niiden toisintaminen siluettina edellytä valokuvaajan suostumusta.”

Tämä perustunee siihen, että tekijänoikeudellisesti valokuva on alustalle tallentunutta valoa (kiitokset tämänkin muistamisesta Jonille) ja tällöin sen ääriviivojen suorakaan jäljentäminen esimerkiksi voipaperin lävitse ei loukkaa valokuvaajan oikeutta, koska siinä ei kopioida alustalle tallentunutta valoa, vaan ainoastaan kuvassa olevien asioiden ääriviivoja tai muotoja.

Mitä tämä tarkoittaa Louekarin kannalta? Sitä, että Hetkiä-kuosi on kuin onkin tekijänoikeudellisesti itsenäinen muunnelma, joka ei siis loukkaa Lepon oikeuksia puheena olevaan valokuvaan.

Väittäisin kuitenkin, että kyseessä ei todellakaan ollut mikään ”onhan se ihan selvää ettei tämä loukkaa tuota valokuvaa”-keissi, vaan tekijänoikeuden ja sen lähioikeuksien melko syvällistä hallintaa vaativa tapaus.

Mitä tämä sitten merkitsee Louekarin henkilöbrändin tai Marimekon brändin kannalta? No, eipä juuri mitään erityistä. Jos joku tästä suhmuroinnista on pahoittanut mielensä, kyse lienee enemmänkin luottamuksen menetyksestä, kuten jo Isolan ”Metsän väki”-tapauksen yhteydessä totesin.

Itse itseäni mukaillen: ”On hyvä kysymys, olisiko koko kohua syntynyt, jos Louekari olisi merkinnyt teokseensa ’Original Markus Leppo. No copyright infringement intended.’”