Maallikot eivät ymmärrä todistelua, osa 1/3: todistelu ja vastatodistelu

On yleisesti tiedossa, että tuomioistuimissa omat väitteensä tulee todistaa. Perustasolla jokainen ymmärtää, mitä todistelu on. Jokaisesta väitteestä pitää olla jokin konkreettinen todiste, joka osoittaa kunkin väitteen todeksi. ”Olin rikoksentekohetkellä Kreikassa” on väite, todiste tästä voi olla vaikkapa lomavalokuva, jossa henkilö näkyy Akropoliksen edessä.

Tämän ymmärtää kuka vain. Loppu tuntuu olevan useimmille mustaa magiaa.

Tämä kirjoitus ei varsinaisesti käsittele tekijänoikeuskirjeitä, mutta valehtelisin jos väittäisin, etteivät ne osaltaan olisi vaikuttaneet tämän kirjoituksen syntyyn. Minulla on tapana kirjeistä keskustellessa sanoa, että ihmisillä on oikeudessa helpompaa, jos heillä on esittää esimerkiksi omia lokitiedostoja tms. IP-osoitteistaan tai muusta aktiivisuudestaan tietokoneidensa suhteen. Usein tässä kohtaa saan vastaväitteen, että ”Ei oikeusvaltiossa kenenkään tarvitse osoittaa syyttömyyttään!” Tämä näkemys on tietysti täysin tosi. Ei täydykään. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö syyttömyyden osoittaminen voisi olla eduksi tai hyödyksi.

Erityisesti kirjeoikeudenkäynneissä on tullut esiin se epäsuhta, että kantajapuoli on kerännyt todisteita jo vuosien ajan, kun taas haasteen saava vastaaja lähtee usein ei vain puhtaalta, vaan tyhjältä pöydältä. Kun ihmisten muistikuvat ajan mittaa heikkenevät ja näytön hankkiminen vuosien takaisista asioista on usein vaikeaa, jos ei mahdotonta, vastaaja on lähtökohtaisesti kantajaa heikommassa asemassa. Tietysti jotain näyttöä on aina saatavissa, mutta sitä parempi, mitä enemmän vastanäyttöä vastaajalla on syyttömyydestään tarjota.

Oikeustapaukset ovat harvoin täysin yksiselitteisiä. Jos jotain olen alalla oppinut, niin sen, että ihmiset voivat kokea täysin samat tapahtumat täysin eri tavalla. Tämä ei tarkoita, ettenkö luottaisi päämiehiini. Päin vastoin, se on työni ehdoton edellytys. Tässä työssä pitää kuitenkin tiedostaa, että myös vastapuoli uskoo asiaansa.

Yhden mielestä teos oli lisensoitu myös alihankkijalle, toisen mielestä teos oli lisensoitu vain ja ainoastaan emoyhtiön käyttöön. Yhden mielestä kyseessä oli kavereiden keskeinen hieronta, toisen mielestä kyseessä oli seksuaalinen ahdistelu. Yhden mielestä kyseessä sopimusehdosta ei ollut riittävän selkeästi ilmoitettu, toisen mielestä sopimusehtoa oli neuvotteluissa erityisesti painotettu useaan otteeseen.

Useimmiten tapahtumat ovat oikeasti epäselviä ja monitulkintaisia, varsinkin jälkikäteen arvioituna. Siksihän osapuolet oikeuteen päätyvätkin! Tästä johtuu, että ”syyttömyyden todistaminen” voi usein olla tarpeellista. Vaikka henkilö olisi syytön, voi hän kuitenkin olla tehnyt jotain, mikä vastapuolen mielestä osoittaa hänen syyllisyytensä. Heillä voi myös olla näyttöä tästä asiasta.

Otan esimerkin.

Artturi on tehnyt Bertasta rikosilmoituksen. Artturin mukaan Bertta on lyönyt häntä. Oikeudessa Artturi esittää todisteena valvontakameran nauhoituksen, jossa Bertta lyö Artturia. Bertta voi pysytellä asiassa hiljaa, sillä eihän hänellä ole mitään velvollisuutta todistaa syyttömyyttään.

Todennäköisesti tuomioistuin kuitenkin tuomitsee Bertan pahoinpitelystä valvontakameran nauhoitteen nähtyään. Ehkä Bertan olisi sittenkin kannattanut tuoda vastatodisteena esiin:

1) Kreikan-lentojen matkaliput,

2) kreikkalaisten hotellien varausvahvistussähköpostit,

3) lomakuvat Kreikasta; sekä

näiden lisäksi kertoa, että hänellä on identtinen kaksonen Cecilia, joka on tuomittu useista pahoinpitelyistä?

Vaikka joskus siltä voi tuntua, harva lähtee oikeuteen vain kokeilemaan onneaan. Kuten yllä totesin, usein vastapuoli on ihan yhtä vakuuttunut näkemyksestään ja usein vastapuolella on myös jotain näyttöä näkemyksensä tueksi. Ja kun tapaukset lähes poikkeuksetta ovat oikeasti monimutkaisia, on oikeudenkäyntiin aina syytä varautua, valmistautua ja varustautua kunnolla. Vaikka vastanäytön esittämiseen ja oman syyttömyytensä todistamiseen ei ole mitään velvollisuutta, on äärimmäisen tyhmää olla tekemättä niin.

Lakimiehestä voi olla tällaisessa prosessissa hyötyä, sillä asiansa tunteva lakimies osaa:

  1. tunnistaa relevantit oikeudelliset kysymykset,
  2. tunnistaa relevantit todisteet,
  3. kyseenalaistaa vastapuolen todisteet relevantilla tavalla.

Usein juuri lakimiehellä on tieto siitä, mikä vastaavanlaisissa tapauksissa on ollut tuomioistuinten tulkintalinja ja mitkä todisteet ovat olleet prosessin kannalta oleellisia ja mitkä eivät.

En usko, että Suomessa tuomittaisiin syyttömiä mielivaltaisesti. Valitettava totuus kuitenkin on, että syyttömyyttäänkin vakuuttava kaveri voidaan tuomita, jos tulkintalinja on tälle epäedullinen ja jos tämä ei pysty hankkimaan asian kannalta ratkaisevia vastatodisteita. Kyse on siitä, että väärässä paikassa väärään aikaan ollut kaveri voi oikeusprosessin valossa vaikuttaa syylliseltä, vaikka hän olisi puhdas kuin pulmunen ja viaton kuin Jeesus-lapsi seimessä.

Tiivistettynä: Omaa syyttömyyttään ei tietenkään tarvitse todistaa. Usein oikeudessa ei kuitenkaan oltaisi, ellei tilanteessa olisi jonkinlaista epäselvyyttä. Tällöin vastapuolella todennäköisesti on ainakin jonkinlaista näyttöä näkemyksensä tueksi. Tästä syystä vastanäyttöä ja ”todisteita omasta syyttömyydestään” kannattaa hankkia aina kuin mahdollista.

Kahdessa seuraavassa osassa tutustumme teekkareiden suosikkiargumenttiin eli ”Vastapuoli olisi voinut muokata tätä todistetta!”-korttiin sekä relevantin todistusaineiston ja rahan yhteyteen.

Ps.  lienee syytä huomauttaa, että rikosoikeudellista syyttömyys-termiä käytetään tässä kirjoituksessa synonyyminä myös siviilioikeudelliselle ”syyllisyydelle”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *