Mikä on raiskaus ja kuka on raiskaaja – seksuaalirikosten haitalliset myytit

Hahmo sumussa

Seksuaalirikokset ovat viime aikoina olleet tapetilla paristakin syystä. Ensin oli #suostumus2018-aloite. Sen lisäksi korkein oikeus on lähiaikoina antanut parikin raiskauksiin liittyvää ennakkopäätöstuomiota. Todettakoon, että KKO antaa tyypillisesti 0–2 raiskausaiheista ennakkopäätöstä vuodessa, joten jokainen niistä on merkittävä linjanveto.

Tämä kirjoitus on tulosta myös omista, seksuaalirikoksia koskevista juridisista pohdinnoistani. Uskomukseni siitä, miten raiskaukset tapahtuvat, eivät tuntuneet mätsäävän tutkimustietoon. Tästä syystä olen lukenut seksuaalirikoksista ja varsinkin raiskauksista huomattavasti enemmän kuin mitä omissa työtehtävissäni tarvitsen – yleensähän työskentelen pääasiassa bisnesjuridiikan parissa.

Tällä kirjoituksella yritän tiivistää muutamia pointteja, joita olen pyöritellyt itsekseni muutaman vuoden ajan.

Erilaisista seksuaalirikoksista keskityn tässä siis pelkästään raiskauksiin ja niistä tapauksiin, joissa mies raiskaa naisen. Näin siksi, että suurin osa tutkimuksista, artikkeleista ja tapauksista on koskenut tilanteita, joissa tekijänä on ollut mies ja uhrina nainen.

Sanomattakin on selvää, että tulen tässä kirjoituksessa käsittelemään seksuaalirikoksia ja niihin liittyvää psykologiaa yhdestä jos toisestakin näkökulmasta. Jos siis sellaisen tekstin lukeminen ahdistaa, kannattaa lukeminen lopettaa tähän.

Raiskausmyyttejä

Jokaisella meistä on vähintään tiedostamaton käsitys siitä, miltä mikäkin rikos näyttää. Pahoinpitely tapahtuu nakkikioskilla, ryöstö pimeällä kujalla ja niin edelleen. Ajatuksemme tulevat näkyviin, kun sanallistamme ne puhumalla.

Ei ole samantekevää, miten ajattelemme ja keskustelemme rikoksista. Esimerkiksi “ilmiselviin” taloushuijauksiin haksahtavia pidetään hölmöinä, ei pelkästään uhreina. Toisaalta todella eriskummallisen rikoksen uhriksi joutunut saa helposti enemmän sympatiaa.

Erityisen selvästi tämä näkyy, kun keskustelemme seksuaalirikoksista. Esimerkiksi raiskauksista on äärimmäisen vaikeaa keskustella netissä ilman, että paikalle pamahtaa satunnainen henkilö kertomaan, että “kyllä se pitäisi arvata mitä käy, kun tuolla tavalla pukeutuneena menee yksin pimeään puistoon keskellä yötä”.

Kaikki tällaiset kommentit ilmentävät niiden sanojan käsitystä siitä, miten raiskaus tapahtuu. Tällaisia käsityksiä, varsinkin jos ne eivät perustu todellisuuteen, voidaan nimittää raiskausmyyteiksi.

Ja näitä myyttejähän riittää. Niitä riittää niin uhrin käytökseen, tekijän käytökseen kuin itse tilanteeseenkin liittyen.

Lienee oleellista todeta, ettei myytin olemassaolo edellytä, että henkilö olisi miettinyt asiaa tietoisesti. Enemmänkin asia on niin, että nämä käsitykset muotoutuvat ihmisen eläessä sanattomasti ja epäsuorasti, lehtiin ja tuttujen kertomuksiin ja ihan yleiseen maailmankatsomukseen nojaten. Toisin sanoen nämä myytit voivat olla hyvinkin tiedostamattomia käsityksiä siitä, miten asiat toimivat.

Uhri

Myytti kunnollisesta uhrista

Kuten totesin, usein seksuaalirikoksista keskustellessa joku nostaa esiin pointin siitä, että uhri on itse omalla toiminnallaan myötävaikuttanut uhriksi joutumiseensa. Palaan uhrin myötävaikutukseen myöhemmin, mutta olennaista on huomata, että usein tämä myötävaikutuksesta syyttäminen ilmentää myyttiä kunnollisesta raiskauksen uhrista.

Millainen on kunnollinen raiskauksen uhri?

Hän on järkevä ja siveä ihminen. Hän pukeutuu siveellisesti, asiallisesti ja peittävästi. Ei siis minihameisiin, toppeihin tai korkokenkiin. Paidoissa on pitkät hihat eivätkä ne missään tapauksessa ole tyköistuvia. Toisin sanoen vaatteisiin, jotka peittävät ihon mahdollisimman tehokkaasti, myös kesällä.

Toiseksi kunnollinen uhri ei harjoita moraalisesti epäilyttävää toimintaa. Hän ei juuri käy ulkona baareissa eikä varsinkaan yksin. Jos käykin, hän ei missään tapauksessa juo humalahakuisesti eikä yksinkertaisesti humallu. Jos humaltuukin, hän ei missään tapauksessa palaa kotiin muuten kuin taksilla – ei ainakaan kävellen. Ja jos palaakin, missään tapauksessa hän ei kävele pimeiden puistojen tai syrjäkujien läpi.

Ja missään tapauksessa hän ei flirttaile.

Useilla on myös oletuksia siitä, miten raiskauksen uhri toimii rikoksen jälkeen. Usein ihmiset kuvittelevat uhrin niin hysteeriseksi, ettei hän kykenisi normaaliin toimintaan eikä varsinkaan raiskaajansa kanssa.

Käsitys hysteerisestä uhrista ei vain pidä paikkaansa. Toki uhri voi käyttäytyä myös hysteerisesti, mutta hän voi myös kyetä jäsentelemään tapahtunutta ja kertomaan siitä rauhallisesti ja asiallisesti – etäännyttäminen onkin tunnettu coping-mekanismi.

Raiskaukset ja erityisesti ihmiset ovat erilaisia. Tai kuten raiskauksia tutkinut apulaisprofessori Robert Horselenberg Maastrichtin yliopistosta sanoo: ”Poliisi usein kuvittelee, että oikea uhri on täynnä tunnetta ja itkee paljon. Näin ei kuitenkaan ole, eikä tällä ole ratkaisevaa merkitystä. – – Oikea uhri saattaa kertoa tapahtumat hyvin neutraalisti ja ilman suuria tunteita.” (ks. Horselenbergin haastattelu Helsingin Sanomissa).

Miksi uhrimyyttien tiedostaminen on sitten tärkeää?

Siksi, että se vaikuttaa ja konkretisoituu poliisin ja tuomioistuinten toiminnassa. Jos poliisi tai tuomioistuimet tekevät päätöksiä virheellisten käsitysten pohjalta, ne päätyvät virheellisiin lopputulemiin. Jos tulkitsemiskoodi on virheellinen, myös tulokset ovat virheellisiä.

Tästä toimikoon esimerkkinä seuraava korkeimman oikeuden tapaus.

KKO:2019:84 – Uhrin kertomuksen ”epäjohdonmukaisuutta” ei voitu tulkita uhria vastaan

Kuun alussa ilmestyneessä korkeimman oikeuden tuomiossa KKO:2019:84 korkein oikeus otti kantaa siihen, mikä vaikutus uhrin kertomuksen johdonmukaisuudella oli tuomitsemiskynnykseen.

Tapauksessa epäilty A ja asianomistaja B olivat tavanneet yökerhossa ja sopineet maksullisesta seksistä. A ja B olivat poistuneet paikalta taksilla. B:n asunnolla A ja B olivat harrastaneet seksiä, mutta A oli yllättäen alkanut kuristamaan B:tä ja B oli menettänyt tajuntansa. A oli poistanut kondomin ja aloittanut suojaamattoman anaaliyhdynnän B:n kanssa. Tämän jälkeen A oli vielä ollut suojaamattomassa emätinyhdynnässä B:n kanssa.

Käräjäoikeus oli tuominnut A:n törkeästä raiskauksesta.

Sen sijaan hovioikeus vapautti A:n. Ilmeisesti perusteena oli ollut, että A ja B olivat tapahtuneen raiskauksen jälkeen käyneet yhdessä peseytymässä. Hovioikeuden päättely käy epäsuorasti ilmi KKO:n päätöksen kohdasta 37: ”Epäuskottavana ei voida pitää sitäkään, että A on julmana pidettävän väkivallan jälkeen pyynnöstä keskeyttänyt yhdynnän ja että asianosaiset ovat yhdessä menneet peseytymään”. Hovioikeus vaikuttaa päätelleen, että yhdessä peseytyminen raiskauksen jälkeen olisi uhrilta niin poikkeuksellista toimintaa, että kyseessä ei voinut olla raiskaus.

Kuten yltä käy ilmi, KKO sen sijaan totesi, että yhdessä peseytyminen ei tee uhrin kertomuksesta epäuskottavampaa. Kokonaisuutena B:n kertomus oli uskottavampi, varsinkin kun KKO otti huomioon, että syytetty A oli kertonut asiasta eri tavalla esitutkinnassa.

Mielenkiintoista tapauksessa on hovioikeuden päättely. Ei ole poikkeuksellista, että tuomioistuin tulkitsee asianosaisten tekemisiä ja sitä, mitä niistä “tyypillisesti” voidaan päätellä. Niin tuomioistuimet toimivat ja pitääkin toimia. Tietysti tuomioistuimen tulee huomioida myös muu asiassa esitetty näyttö, mutta asianosaisten toimien analysointi on yksi osa sitä.

Tämä on iso ongelma silloin, jos tuomioistuimella on väärä käsitys siitä, mikä oikeasti on tavanomaista.

Tässä tapauksessa hovioikeuden päättely näytti ilmentävän kunnollisen uhrin myyttiä. Se, että uhri kykeni raiskauksen jälkeen toimimaan raiskaajan kanssa edes hetken, luettiin häntä vastaan. Hovioikeuden mukaan peseytyminen raiskaajan kanssa siis osoitti, että kyseessä ei oikeasti ollutkaan raiskaus.

Onneksi KKO tulkitsi asiaa toisin.

Uhrin myötävaikutus

Todetusti uhria usein syytetään siitä, että hän on jotenkin myötävaikuttanut tapaukseensa. Usein syyttäminen perustuu ajatukselle kunniallisesta uhrista. Liian seksikäs pukeutuminen, päihtyminen tai flirttailu luetaan uhria vastaan: “Mitäs teit noin, kyllähän sen arvaa mitä tapahtuu”.

Oikeustieteellisesti tällaiset argumentit eivät ole kovin vakuuttavia. Ei siksi, että ne olisivat täysin virheellisiä, vaan koska ne ovat yleispätevyydessään merkityksettömiä. Yritän valottaa tätä ajatusta.

Esimerkiksi yliajon uhri on myötävaikuttanut tilanteeseen, koska hän lähti ylittämään vaarallista suojatietä. Hän on myötävaikuttanut tilanteeseen, koska tuli paikalle juuri ruuhka-aikaan. Hän on myötävaikuttanut tilanteeseen, koska oli liikkeellä jalan. Hän on myötävaikuttanut tilanteeseen, oli valinnut työmatkalleen juuri tämän suojatien. Hän on myötävaikuttanut tilanteeseen, koska asui juuri kyseisessä kaupungissa.

Kun tällaisia syy–seurausketjuja seurataan tarpeeksi pitkälle, jokainen rikoksen uhri on osasyyllinen tapahtuneeseen. Jos uhri ei olisi ollut paikalla juuri rikoshetkellä, hän ei olisi joutunut uhriksi!

Sanomattakin on selvää, että tällainen päättely on järjetöntä. Joskus onkin todettu, että oikeustiede ei ole kiinnostunut siitä, kuinka pitkälle syy–seurausketjua voidaan viedä, sillä sitä voidaan jatkaa loputtomiin. Sen sijaan oikeustiede on kiinnostunut siitä, missä ketju voidaan katkaista, ts. milloin tapahtuneelle on kasassa tarpeeksi syitä.

Oikeustiede siis lähtee siitä, että jokainen uhri on siis periaatteessa myötävaikuttanut uhriksi joutumiseensa jollain tavalla – mutta toiset syyt ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Tai oikeastaan niin, että toisilla syillä on väliä, toisilla ei. Tästä syystä oikeustieteessä on eroteltu sallittu ja kielletty riskinotto.

Oikeustieteessä on todettu, että tavalliseen elämään liittyy riskejä, joita on pakko sietää, jotta yhteiskunta toimisi ja jotta ihmiset voisivat ylipäätään elää. Tällaisia riskejä ei siis voida lukea niiden ottajia vastaan; ne ovat sallittuja riskejä. Sen sijaan kielletyt riskit ovat riskejä, joita yhteiskunnassa ei olla valmiita sietämään ja jotka ovat sen vuoksi kiellettyjä. Ne voidaan lukea niiden ottajia vastaan.

Useat ihmiset uskovat, että paljastava pukeutuminen lisää riskiä joutua seksuaalirikoksen kohteeksi. Jos uhri on siis pukeutunut minihameeseen, onko muka hän “hyväksynyt” sen, että joutuu raiskauksen uhriksi?

Ei tietenkään ole. Vaikka paljastava pukeutuminen lisäisikin riskiä joutua seksuaalirikoksen uhriksi, minihameen käyttäminen on yhteiskunnallisesti sallittu riski. Sen käyttäminen uhria vastaan on siis juridisesti merkityksetöntä länkytystä. (Todettakoon, etten tätä kirjoitusta varten löytänyt tutkimuksia siitä, onko paljastavalla pukeutumisella vaikutusta seksuaalirikoksen uhriksi joutumiselle – käsittääkseni pukeutumisen vaikutus on huomattavasti pienempi kuin usein kuvitellaan).

On siis täysin sallittua pukeutua paljastavasti, olla humalassa tai flirttailla muille. Mikään näistä – tai edes kaikki nämä yhdessä – eivät ole kiellettyä riskinottoa, eikä niitä sen vuoksi voida lukea henkilöä vastaan. Juridisesti niiden painoarvo on siis samaa luokkaa kuin “ihan oikein että jäit auton alle suojatiellä, koska lähdit ruuhka-aikaan kävelylle”.

Tekijä

Myytti puskaraiskaajasta

Useimpien käsitys raiskaajasta noudattelee nk. puskaraiskaajamyyttiä. Puskaraiskaaja on pitkätakkinen, epäsiisti mieshenkilö, joka vaanii lenkkipolun varressa puskassa ohi juoksevia lenkkeilijätyttöjä.

Totuus on toinen. Tuomioistuimissa käsitellyistä raiskaustapauksista kolmasosassa osapuolet ovat parisuhteessa keskenään, melkein puolessa tunteneet toisensa ainakin jonkin aikaa ja vain kuudesosassa tapauksista toisilleen tuntemattomia (Lähde: Rikoksentorjuntaneuvoston sivut).

Lisäksi pitää ottaa huomioon, että seksuaalirikoksissa on paljon piilorikollisuutta. On oletettavaa, että ihmiset raportoivat tuntemattomien tekemät raiskaukset helpommin kuin tuttujen. Todennäköisesti tuttuja tekijöitä on siis vielä enemmän kuin mitä tilastot tällä hetkellä osoittavat.

Mutta oli tekijä sitten tuttu tai tuntematon, rikosnimike on raiskaus.

Olen pohtinut, onko sama rikosnimike tässä hämäävä, sillä ihmisille voi tulla kuva siitä, että tällaiset rikokset tapahtuvat samalla tavalla. On kuitenkin mahdollista, että puskaraiskauksissa ja tutun tekemissä raiskauksissa on ainakin osittain eri syntymekanismit tai vaikuttimet.

Tuttujen tekemistä raiskauksista

Tuttujen tekemien raiskausten suuri määrä mietitytti minua aikoinaan kovasti, sillä se ei vastannut käsitystäni raiskauksista tai miehistä lainkaan. Useimmat miehet tuntuvat lähtevän siitä, että heillä on vähintään moraalinen velvollisuus puolustaa tyttö- tai naisystäviään. Olen myös käsittänyt, että tämä ajatus on varsin yleinen ja vallinnut jo vuosisatoja tai ainakin -kymmeniä.

Miten on siis mahdollista, että miehet, jotka kokevat olevansa moraalisesti velvoitettuja suojelemaan kumppaniaan, päätyvät raiskaamaan tämän?

Asiaa voi selittää tietysti sillä, että en tunne kaikkia miehiä. Eivätkä läheskään kaikki miehet koe olevansa minkäänlaisia suojelijoita. Tai jos kokevatkin, he ovat valmiita puolustamaan partneriaan ulkoisilta uhilta, eivät itseltään. Ja ehkä olennaisimpana: he saattavat ihan tosissaan luulla, että seksi kuuluu pakollisena osana suhteeseen, eikä partnerilla ole oikeutta kieltäytyä siitä. Tästä on myös tutkimusnäyttöä.

Tahdonvastaiseen seksiin pakottaminen on raiskaus

On myös olemassa huolestuttavia tutkimustuloksia siitä, että useat miehet ovat hyvinkin valmiita raiskaamaan, kunhan sitä ei vain sano raiskaukseksi. Esimerkiksi Pohjois-Dakotan yliopiston psykologian apulaisprofessori Sarah Edwardsin tutkimuksen mukaan 32 % miehistä totesi, että he voisivat ”pakottaa naisen yhdyntään”, jos ”kukaan ei koskaan saisi tietää eikä teolla olisi heille seurauksia” – vaikka vain 14 %:lla oli ”raiskausaikomuksia” (Ks. esimerkiksi Newsweekin uutinen tästä).

Todettakoon, että Edwardsin tutkimusta on aiheesta kritisoitu. Tutkimuksen otos oli 72 henkilöä, eli miehiä, jotka olivat valmiita ”pakottamaan naisen yhdyntään” oli todellisuudessa 23 henkilöä. On siis melko pitkälle menevä johtopäätös, että 32 % kaikista miehistä olisi valmiita raiskaamaan, jos he voisivat olla varmoja, etteivät jäisi kiinni.

Prosentit eivät tässä kuitenkaan ole mielenkiintoisia, ja niihin kannattaa suhtautua hyvin suurella varauksella. Edwardsin itsensäkin mukaan olennaista tässä on se, että on olemassa miehiä, jotka ovat valmiita pakottamaan naisen seksiin, mutta joiden mielestä se ei ole raiskaus.

Välillä tulee vastaan keskustelua siitä, pitäisikö vanhempien opettaa tyttäriään varomaan tilanteita, joissa on vaara tulla raiskatuksi. Hyvin nopeasti tällaisiin keskusteluihin kommentoidaan, että kenelläkään ei ole velvollisuutta varautua tällaiseen rikokseen ennalta. Sen sijaan vanhempien tulisi opettaa pojilleen, ettei ketään saa raiskata.

Tämä on tietysti täysin totta. Ei ole uhrin vika, että hän joutuu raiskatuksi; vika on raiskaajan.

Mietin kuitenkin, kuinka tehokasta tällainen valistus olisi. Käytännössä kaikki tietävät raiskaamisen olevan lainvastaista. Jostain kumman syystä raiskauksia kuitenkin tapahtuu. Asiaa voi selittää usealla tavalla. Ilmiselvin on se, että raiskaajaa ei yksinkertaisesti kiinnosta, onko teko lainvastainen.

Mutta yllä mainitsemani Edwardsin tutkimus viittaa toiseen suuntaan: voisiko olla niin, että vaikka raiskaaja tietää raiskaamisen olevan lainvastaista, hän ei miellä esimerkiksi “seksiin pakottamista” raiskaamiseksi?

Tähän suuntaan osoittavia tutkimuksia ja asiantuntijanäkemyksiä kyllä löytyy:

  • Esim. brittiläisen YouGov-yhtiön tutkimuksen mukaan 27 % miehistä oli sitä mieltä, että jos nainen on flirttaillut treffeillä, kyseessä ei yleensä voi olla raiskaus. Tutkimustulokset ja Hesarin artikkeli.
  • Seksirikollisten kanssa työskennellyt psykologi Pertti Hakkarainen: ”- – käsitykseni mukaan seksuaalirikosta ei pääsääntöisesti tehdä suunnitelmallisesti, saatikka halusta satuttaa toista, vaan siten, että se, mitä itse haluaa, sumentaa oman ajattelun niin, ettei ota enää huomioon toista.” – HS:n artikkeli.
  • Oikeuspsykologiasta väitellyt tohtori Anu Aromäki-Stratoksen mukaan raiskaukseen syyllistyneet miehet esimerkiksi kuvittelivat, että “naiset ovat seksille vastaanottavaisempia alkoholia juoneena” ja ajattelivat, että minihameessa kulkeva nainen “kerjää ikävyyksiä” – HS:n artikkeli.
  • Kirjassaan “Predictably Irrational” psykologian ja taloustieteen tohtori Dan Ariely tutki mm. seksuaalisen kiihottumisen vaikutusta miehiin ja erityisesti sitä, miten se vaikuttaa heidän seksuaalieettiseen päätöksentekoonsa. Kautta linjan sama teema toistui: seksuaalisesti kiihottuneena miehet kokivat useammat asiat kiihottavampina ja heidän seksuaalieettinen pidättyväisyytensä aleni – toisin sanoen henkilöt olivat kiihottuneina valmiimpia eettisesti harmaalla alueella oleviin tai selvästi epäeettisiin tekoihin. Ei-kiihottuneessa tilassa 5 % miehistä sanoi olevansa valmiita huumaamaan naisen saadakseen häneltä seksiä – mutta seksuaalisesti kiihottuneilla tämä osuus nousi 26 prosenttiin! (Ariely, Predictably Irrational, kappale 5)
  • Sekä tietysti jo ylempänä mainittu Edwardsin tutkimus. Edwardsin tutkimuksesta vielä todettakoon, että Edwardsin mukaan siinä erottui kaksi ryhmää: 1) miehet, jotka ilmensivät naisvihaa ja jotka olivat valmiita käyttämään raiskaus-sanaa, sekä 2) miehet, jotka ilmensivät “välinpitämättömiä seksuaalisia asenteita”. Nämä välinpitämättömät seksuaaliset asenteet kuulostavat hyvin samantapaisilta kuin Hakkaraisen näkemykset ajattelun sumentumisesta ja toisen huomiotta jättämisestä.

Mitä tehdä?

Kaiken tämän perusteella vaikuttaa siltä, että yleinen kuvamme raiskauksen syntymekanismeista, tekijöistä ja uhreista on virheellinen. Tämä kuva on vaarallinen, koska se ohjaa meitä harhaan siinä, miten kuvittelemme raiskausten tapahtuvan.

Ensinnäkin on ongelmallista, että julkinen puhe pitää yllä kuvaa hysteerisistä uhreista. Vähintään poliisin ja tuomioistuinlaitoksen olisi syytä olla tietoisia siitä, etteivät kaikki uhrit toimi samalla tavalla. Myös rauhalliselta vaikuttava henkilö voi olla rikoksen uhri..

Toiseksi myös puhe raiskaajista tarvitsee oikaisua, sillä oikeasti heitä ei tunnista päältäpäin eivätkä he näytä hirviöiltä. Samaa mieltä on myös yllä viittaamani psykologi Hakkarainen: “Edelleen ajatellaan, että raiskaaja on paha hirviö, joka on helposti tunnistettavissa ulospäin ja välteltävissä, kun joku vain antaa tunnusmerkit.” Ja kuten Hakkarainen toteaa, tämä on lähes mahdotonta, sillä “aika usein tekijäkään ei ole etukäteen suunnitellut tekevänsä pahaa”. “– – Käsitykseni mukaan seksuaalirikosta ei pääsääntöisesti tehdä suunnitelmallisesti, saatikka halusta satuttaa toista, vaan siten, että se, mitä itse haluaa, sumentaa oman ajattelun niin, ettei ota enää huomioon toista.” (Lainaukset linkatusta HS:n uutisesta).

Lopuksi ehkä kaikista oleellisinta olisi tämä: kaikki kyllä tietävät että raiskaus on rikos, mutta lisäksi pitää opettaa mikä kaikki on raiskaamista. Tämä pitää opettaa niin hyvin, että potentiaalinen raiskaaja muistaa sen myös seksuaalisesti kiihottuneessa tilanteessa.

Toistan, ettei ongelma välttämättä ole se, etteikö raiskaaja tietäisi raiskauksen olevan kielletty – hän ei vain pidä tekoaan raiskauksena. Sen takia oleellisinta olisi saada ihmiset tajuamaan, mitä kaikkea raiskaus kattaa.

3 kommenttia

  1. Timo Koo   •  

    Hyvä kirjoitus, ja varsinkin tuo viimeinen kommentti: kaikille pitäisi olla selvää mitä kaikkea raiskaus kattaa!

    Itse korostaisin vielä sitä että intohimorikoksissa ei oikeastaan tehdä riskiarviointia, kuten esim talousrikoksissa voi tekijä tuumata kuinka iso riski on jäädä kiinni. Intohimorikoksissa mennään niin tunteella,että ajatus ei vaan yllä mahdollisesti jossain tulevaisuudessa oleviin seuraamuksiin… snägärillä lyödään kun toinen katsoi väärällä tavalla, treffeillä raiskataan kun himot saa yliotteen. Tehdään siis rangaistavia ja paheksuttavia asioita kun tolkku ei pelaa – tällöinhän rangaistuksien koventaminen ei auta vähentämään tällaisia rikoksia, kun se rangaistus ei ole mielessä tekohetkellä.

    Sen sijaan toki on mielessä mitä ylipäätään saa tehdä ja ei saa tehdä. Siksi juuri pitäisikin olla kirkkaasti mielessä mitä kaikkea on oikeus tehdä – ja mitä ei. Eli mitä kaikkea se raiskaus oikein onkaan.

  2. Pauliina   •  

    Suurkiitos tästä kirjoituksesta. Täyttä asiaa.

  3. Pena   •  

    Täyttä asiaa Jussi, kiitos tästä paketista. Hyvä katsaus sekä oikeus- että määrityspuoleen, puhumattakaan tärkeistä pointeista esim. käytetystä kielestä. Aihe on vaikea ja siitä on vaikea kirjoittaa, jonka takia on erittäin mukava nähdä näin asiallinen ja jäsennelty paketti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.