Mitä Marimekkogate kertoo tekijänoikeudesta

Päivän ehdoton uutisaihe on ollut Marimekon luottodesigner Kristina Isolan möhläys: tämä oli plagioinut Metsänväki-kuosiinsa ukrainalaisen Maria Primatsenkon ”Rotta matkalla”-maalauksen puut käytännössä yksi yhteen kopioimalla. (HS: Marimekon kangas on toisen teoksen kopio)

Tapauksen ympärillä käyty keskustelu on myös hyvä osoitus siitä, miten eri tavoilla immateriaalioikeuksiin voi suhtautua. Toisaalta se myös samalla ilmentää sitä, miten merkityksettömiä immateriaalioikeudet joissain tapauksissa ovat.

Julkisuudessakin paljolti puitu kysymys on luonnollisesti se, onko kyseessä oikeudenloukkaus juridisessa mielessä: onko Primatsenkon tekijänoikeutta loukattu?

Epätyydyttävästi voin todeta, että tähän en osaa suoraan vastata. Nykyisin tekijänoikeuden kesto on 70 vuotta taiteilijan kuolemasta, mutta Rotta matkalla on valmistunut Neuvostoliitossa vuonna 1963. Pitäisi siis tietää, mikä paikallinen laki silloin on asiaan soveltunut ja miten Suomen laki on silloin ulkomaisia tekijänoikeuksia kohdellut. Tämä ylittää ainakin oman tietämykseni tekijänoikeuksista.

Ukrainan dekoratiivisen kansantaiteen museon johtaja Adriana Vjalets toki väittää tekijänoikeuksien olevan teoksen osalta voimassa, mutta totuus voi olla hänellekin epäselvä. (HS: Ukrainalaismuseo valmistelee vaatimuksia Marimekolle)

Se, kenelle oikeudet kuuluvat, jos ne ovat voimassa, on kuitenkin toissijaista.

Tosiasia nimittäin on, että Isola on jäljitellyt teoksesta osia ja myös myöntänyt tämän suoraan (HS: Marimekko-suunnittelija: En tullut ajatelleeksi tekijänoikeuksia). Vaikka alkuperäisteoksen oikeudet olisivatkin sammuneet, olisi kyseessä silti toisen teoksen orjallinen jäljittely, mihin ihmiset suhtautuvat aina eri tavalla kuin pelkkään inspiroitumiseen tai vaikkapa teeman jäljittelyyn.

Mielenkiintoisena huomiona todettakoon, että erityisesti nuoriso suhtautuu tekijänoikeuteen nykyään enemmänkin oikeutena tulla mainituksi teoksen tekijänä kuin oikeutena määrätä teoksesta. Nimenomaan tätä asennetta heijastelevat esimerkiksi YouTube-videoihin joskus liitetyt ”tekijänoikeusloitsut”: ”All rights belong to their respective owners. No copyright infringement intended.”  (ks. Petteri Uusitalon kirjoitus Original Character, do not steal, Anime-lehti 1/2012. Myös Uusitalon mainitsema artikkeli Andy Baio: No Copyright Intended).

Tällaiset ”loitsut” ovat tietysti aivan järjettömiä, jos ajattelee, että tekijänoikeus on ytimeltään oikeus päättää teoksen käytöstä: tekijänoikeuden loukkaus tapahtuu, kun videon lataa Tuubiin, täysin riippumatta siitä, hakeeko sillä tekijänoikeuden loukkausta vai ei.

Jos tekijänoikeutta kuitenkin ajattelee enemmän oikeutena tulla nimetyksi teoksen luojaksi, muuttuu ”loitsu” täysin loogiseksi: henkilö kertoo, ettei ole teoksen tekijä, eikä hänen tarkoituksenaan ole myöskään ollut tällaista väittää.

Isolan kaltainen huippusuunnittelija ei ole voinut olla ymmärtämättä, että toisen teosta orjallisesti jäljittelemällä ja sitten itsenäiseksi työksi väittämällä liikutaan poikkeuksetta heikoilla jäillä. Suurin ongelma Isolan tapauksessa tuntuu kuitenkin olevan, ettei hän ole avoimesti kertonut, mistä kuosi on peräisin. Onkin hyvä kysymys, mitä hän on ajatellut kuvaa jäljitellessään. Mediatiedotteessaan Isola toteaa näin:

”En tullut ajatelleeksi tekijänoikeuksia tai sitä, että omisin jonkun toisen luovaa työtä. Metsänväki tuntui niin läheiseltä, ja halusin jakaa metsätunnelman mahdollisimman monien kanssa.”

Uskoo ken tahtoo.

Mutta oletetaanpa, että Isola puhuu totta. Hän on löytänyt Rotta matkalla -teoksen äitinsä vintiltä, ihastunut siihen ja tahtonut jakaa sen mahdollisimman monien kanssa.

Isolan kohukuosi, katso kuva!

Ei se toki mahdotonta ole. Lähes kaikki meistä haluavat kavereidensakin kuulevan sen hyvän biisin, jonka itse on juuri kuullut. Lähes kaikki meistä haluavat kavereidensakin näkevän sen siistin leffan, jonka katsoi eilen. Kaikki tietävät, että hienoista musiikki- ja elokuvakokemuksista on kiva keskustella jälkeenpäin kavereiden kanssa. Tekisi melkein mieli väittää, että tämä on ihmislajille ominainen, jopa geneettinen erityispiirre.

Suomestahan löytyy myös puolue, jolle jakamisen hienous on yksi ydinarvoista, nimittäin Piraattipuolue. Nyt olisikin Piraattipuolueella loistohetki kysyä Isolaa julkkisehdokkaaksi eurovaaleihin ;-).

Mutta vakavasti ottaen: jos julkkisdesigneri oikeasti tällaiseen perusteeseen vetoaa, kyllä siinä perusteessa yleisesti jotain pohjaa täytyy olla.

Joko Isola ei oikeasti ole tajunnut oikeudenloukkausta, kun on halunnut niin kiihkeästi jakaa teoksen kaikelle kansalle, tai sitten tämä on pitänyt teosta niin hienona, että on halunnut kopioida sen mahdollisesta kiinnijäämisestä huolimatta. Molemmat kertovat vain siitä, että jakamiseen on ollut halu.

Yhtä kaikki, homma laukesi näpeille. Kriisiviestintä tapauksessa näemmä kuitenkin toimii, kun Isola kärähdettyään pyysi hyvin nopeasti anteeksi ja Marimekkokin pyysi anteeksi koko Suomen kansalta.

Itse koen, että Marimekon anteeksipyyntö ilmentää loukkauksen epäjuridista luonnetta. Jos kyse olisi pelkästä oikeudenloukkauksesta, olisi asia tietysti Isolan, Marimekon ja mahdollisten oikeudenomistajien välinen asia.

Mutta kyse ei ole siitä, vaan Marimekon luotettavuudesta; siitä, että Marimekko-design on nimenomaan Marimekko-designia, eikä Primatsenko-designia. Juuri sen takia Marimekko pyytää anteeksi Suomen kansalta eikä vain Primatsenkon perikunnalta.

Tapauksen suurin häviäjä ei suinkaan ole Kristina Isolan tai Marimekon pankkitili mahdollisten tekijänoikeuskorvausten muodossa, vaan Kristina Isolan ja Marimekon luotettavuus. Kaukana perässä tulevat mahdolliset tekijänoikeudelliset ongelmat.

Siis: vaikka tapaus teoriassa liittyykin tekijänoikeuksiin, eivät tekijänoikeudet oikeastaan liity tapaukseen kuin kaukaisesti. Kysymys on luotettavuudesta – kunniasta.

On hyvä kysymys, olisiko koko kohua syntynyt, jos Isola olisi merkinnyt teokseensa ”Original Maria Primatsenko. No copyright infringement intended.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *