Keskustelutaktiikka: Sotilasparaati

Luontodokumentteja katsoessa yksi hauskimmista jutuista on yleensä se, millaisia pullistelukeinoja kunkin eläinlajin urokset käyttävät välienselvittelyynsä: yksi paisuttaa itseään vetämällä ilmaa sisään, toinen levittää helttansa valtavaksi, kolmannella on valtavat valesilmät. Kaikkien näiden temppujen tarkoituksena on saada käyttäjänsä näyttämään isommalta ja dominoivammalta ja pelotella kilpailija perääntymään.

Sotilasparaateilla on käytännössä sama funktio; Suomessa tämä tapahtuu vuosittain Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4. kesäkuuta. Tarkoitus on sama kuin kaikilla muillakin sotilasparaateilla: esitellä tuhokoneiston lihaksia ja kertoa muille, että ”tämä sinulla on vastassasi, jos yrität tulla tänne”. Sotilasparaatin funktio on siis näyttää voimaa ja pelotella mahdollisia vastustajia.

Keskustelutaktiikasta puhuttaessa sotilasparaatiargumentti kuuluu kuitenkin näin:

Minä olen muuten tämän projektin kannalta niin tärkeä ihminen, että jos minä en ole mukana, projekti kaatuu.

SotilasparaatiKuva stevea@Flickr, CC BY-NC-ND 2.0

Sotilasparaatiargumentti on äärettömän huono veto ja toimii lähes poikkeuksetta täysin päinvastoin kuin miten sen käyttäjä toivoisi sen toimivan. Vaikka taktiikan ideana on saada muut pitämään henkilö mukana projektissa ja nostaa tämän arvostusta, useimmiten ainoa tulos sotilasparaatista on se, että muut alkavat vihata henkilöä entistä enemmän ja luultavasti tämä heitetään ulos projektista sillä sekunnilla.

Mitä tuo oikein luulee itsestään? Olevansa korvaamaton? Onpa jätkällä otsaa! Jumalauta, minäpä annan sille kenkää opetukseksi.

Sotilasparaati kääntyy lähes poikkeuksetta itseään vastaan. Erityisen huono se on ryhmäkeskustelussa esitettynä, sillä tällöin henkilö saa kaikkien vihat päälleen, koska tämä käytännössä kyseenalaistaa kaikkien muiden osallisten suorituskyvyn. Ja varsinkin, jos argumentin kuulee myös esimies, tämä on selvä haaste: sotilasparaati kyseenalaistaa esimiehen projektinjohtotaidot ja jopa auktoriteetin: ”et uskalla tehdä minulle mitään, ja sitäpaitsi et kykene löytämään minua korvaavaa henkilöä”.

Ja vaikka sotilasparaatibluffi jostain syystä menisikin läpi, paskan jätkän maine on taattu. Yhtä varmaa on se, että henkilöä ei varmasti siirretä ainakaan vastuullisempaan asemaan.

Loppujen lopuksi sotilasparaatin taustalla on yksi ihmisten perussynti: oman merkityksellisyytensä ja korvaamattomuutensa yliarviointi. Ja mikä olisikaan herkullisempaa kuin päästä näpäyttämään tällaista henkilöä?

Niinpä. Jos olet oikeasti korvaamaton, anna muiden huomata se, kun nämä karauttavat karille. Kyllä he tulevat anelemaan sinua takaisin, jos olet oikeasti korvaamaton – ja siinä on myös hyvä sauma neuvotella vähän paremmista työsuhde-eduista. Sotilasparaatit kannattaa kuitenkin suosiolla jättää armeijoille.

Ihmissusien metsästäminen parantaa keskustelutaktiikkaa

Keskustelutaktiikan kannalta on tärkeää huomioida kaksi keskustelun tavoitetta. Näitä ovat

  1. Osoittaa keskustelun muille osapuolille sekä yleisölle olevansa oikeassa; tai
  2. Saada tahtonsa lävitse.

Lähes poikkeuksetta nämä kaksi tavoitetta ovat toisensa poissulkevia. Kakkonen on kuitenkin tärkeämpi: on tärkeämpää saada tahtonsa lävitse kuin osoittaa muille olevansa oikeassa.

Kaverini Mika Valtonen kertoi pelanneensa Lupus in Tabula -peliä. Pelaajat ovat kyläläisiä, joita vainoaa kyläläisiä syövä ihmissusi. Vuoron lopussa kyläläiset äänestävät, kuka kyläläisistä lynkataan ihmissutena. Jos nämä arvaavat oikein ja ihmissusi tulee lynkatuksi, kyläläiset voittavat. Jos ihmissusi onnistuu syömään kaikki kyläläiset, ihmissusi voittaa.

Ihmissusi

Kuva muadiv@Flickr, CC BY-NC-ND

Koko peli perustuu päättelyyn ja argumentointiin. Fiksuna kaverina Mika oli ehtinyt päätellä, kuka pelaajista on ihmissusi ja julisti päättelyketjunsa voitonriemuisena muille. Mikan yllätys olikin melkoinen, kun kanssapelaaja ilmoitti: ”kyllä sä varmaan oot ihan oikeessa, mut aion äänestää sua vastaan, koska sun argumentaatiotapas on niin ärsyttävä”.

Väärä kaveri lynkattiin ja ihmissusi söi kyläläiset. Pelin loputtua kävi ilmi, että Mika oli kuin olikin päätellyt ihmissuden oikein. Jos muut olisivat äänestäneet Mikan ehdotuksen mukaan, kyläläiset olisivat voittaneet. Mika oli oikeassa. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä virhe oli jo tehty: koska kanssapelaaja piti Mikaa ärsyttävänä, tätä ei kiinnostanut kuunnella tämän ehdotuksen sisältöä, vaan puuttui esitystapaan ja toimi sen mukaan. Tulos oli, että Mika hävisi pelin.

Kun ihmiset ovat jo valmiiksi sinua vastaan, näitä ei kiinnosta varsinainen asiasi. He eivät edes yritä ymmärtää tarkoitustasi, vaan tarttuvat esityksesi muotoon. He tekevät kaikkensa sabotoidakseen sinua.

Mitä jos kyseessä olisi ollut bisnesneuvottelu? ”Kyllä tämä teidän tuote on selkeästi tehokkaampi ja laadukkaampi ja tämä on 15% halvempi kuin teidän kilpailijan tuote. Mutta teidän esitystapa on niin ärsyttävä, ettei me haluta tilata teiltä.”

Mieti, haluatko näyttää muille, että olet oikeassa – vai saada tahtosi lävitse? Jos valitset väärin, voit joutua ihmissuden syömäksi.

Ps. asiaan liittyen tismalleen samasta ilmiöstä on kyse tämänviikkoisessa Jussi Halla-Ahon sotilasjunttakommentissa (ks. Hesari). Henri Heikkisen analyysi Halla-ahon virheestä tässä.

Mitä on keskustelutaktiikka?

Usein sanotaan, että suomalaiset eivät osaa keskustella. Milloin suomalaiset eivät osaa smalltalkia, milloin väittelyitä, milloin mitäkin. Ja tämä voi hyvinkin pitää paikkansa: en ole kuullut yhdestäkään Suomen koulusta, jossa olisi väittelyn opetusta sen yhden äidinkielen valinnaisen kurssin lisäksi (ja sillä kurssillakin se on vain osa kurssia). Yliopistoissa tilanne ei ole paljoa parempi. Edes oikeustieteellisessä – jossa väittelyiden luulisi kuuluvan peruskursseihin – ei väittelyn jaloa taitoa opeteta, paitsi ehkä hyvässä lykyssä valinnaisena. Toisin on rapakon takana, missä väittelykilpailut (debate contest) ovat keskeinen osa yliopistokulttuuria ja ”debate contest champion” arvostettu titteli.

Joten ihmekös tuo, että suomalaiset tekevät keskustellessaan aivan typeriä virheitä. Tietysti voi väittää, että keskustelutilanteet ovat niin suhteellisia, ettei voi sanoa, milloin kyseessä on ”virhe”. Tämä ei pidä paikkaansa. Keskustelut ovat toki kontekstiriippuvaisia, mutta on havaittavissa tiettyjä tyyppitilanteita, joissa tiettyjen asioiden sanominen ääneen on vain yksinkertaisesti moka ja yksiselitteisesti heikentää omaa argumentaatiota. Erityisesti Desuconia väsätessäni on vastaani tullut ties kuinka monta tällaista tilannetta. Keskusteluvirheitä ovat kaikki sellaiset mokat, joilla henkilö kaivaa maata erityisesti oman argumenttinsa alta. Miltä kuulostaa esimerkiksi seuraava:

Puolueettomasti tarkasteltuna tämä ratkaisu on selkeästi kaikkien kannalta paras. Tietysti minun urakkaani tämä helpottaa eniten ja Peten, Minnan ja Raakelin – jotka kilpailevat kanssani samoista resursseista – tavoitteet projektissa murskaantuvat. Tehän tiedätte, etten pidä Petestä ja Minnasta. Raakel taas on uhrattavissa.

Fiksuimmat ehkä huomaavat, että yllä olevan kommentin puhuja ei selvästikään ole puolueeton, vaikka niin väittääkin. Ihmiset kuitenkin tekevät jatkuvasti lähes tämäntasoisia mokia, joilla he tuntuvat ainoastaan kampittavan omia tarkoitusperiään. Jos esimerkin ratkaisu nimittäin edes vaikuttaisi parhaalta ratkaisulta, ei puhujan missään tapauksessa kannattaisi tietenkään ilmaista, että hänellä on oma lehmä ojassa!

Keskustelutaktiikka on yhdistelmä retoriikkaa, sosiaalisten suhteiden hallintaa ja yleistä pelisilmää. Tiivistettynä keskustelutaktiikassa on kyse siitä, mitä kannattaa sanoa ja missä järjestyksessä, jotta omat argumentit saavat maksimaalisen painoarvon. Sen luulisi olevan opettelemisen arvoista jokaiselle, joka joutuu joskus neuvottelemaan tai väittelemään – tai yleensäkään keskustelemaan muiden kanssa.

Odotettavissa: tiukkaa sisältöä

Olen jo pidemmän aikaa pitänyt animeblogi Bubukuutia avovaimoni Johannan kanssa. Yhden aiheen blogeissa on vain se haittapuoli, että ne ovat vähemmän yllättäen yhden asian blogeja. Vaikka jonkin verran omassa blogissaan voikin aiheesta liukua, ei liika rönsyily koskaan ole hyvästä.

Toisaalta minut Facebookin puolelta tietävät, että tykkään kommentoida päivän tapahtumia Hesarin uutislinkkejä postaillen, jopa niin, että parissakin juhlissa olen saanut kommenttia, että ihmiset ovat lopettaneet uutisten lukemisen kokonaan – helpompaa kun on katsoa minun Facebook-seinältäni referaatti ja valmis mielipide asiaan…

Toisaalta myöskään Facebook-seinä ei ole paras mahdollinen kommentointiväylä, sillä vaikka keskustelua syntyykin, se on enemmänkin nopeiden kommenttien heittelyä puolin ja toisin eikä juuri rohkaise pohjatyöhön. En myöskään kirjoittele Facebookiin mitään syvällisempiä juttuja, joista minulla joskus olisikin sanottavaa.

Siksi tämä blogi.