Oikeus omaan naamaan ja sen puute

Kansakunnan pää-äänenkannattaja ja laatujournalismin kirkkain timantti Ilta-Pulu uutisoi muutama päivä sitten, että Hennes & Mauritzin käyttämät bikinimallit eivät olekaan oikeita, vaan tietokoneella luotuja. Närkästys epärealistisista kauneusihanteista oli arvattavissa. Jotkut kommentoijat kiinnittivät kuitenkin huomionsa seuraavaan kommenttiin:

”Kasvot tulevat kasvomalleilta, jotka ovat täysin tietämättömiä siitä, miten kuvia tullaan käyttämään.” –Håcan Andersson, H&M:n tiedottaja

Kysymys kuuluu, onko näitä malleja viilattu linssiin – saako kuka tahansa ottaa jonkun pärstävärkin vaikka Facebookista, editoida sen bikinimallivartalolle ja laittaa nettikauppaan?

Vastaus on juristin perinteinen ”kyllä ja ei”. Asiassa tulee nimittäin erottaa ainakin kolme eri oikeusongelmaa:

Ensimmäinen oikeusongelma, mikä ihmisille usein tulee mieleen, on se kuuluisa ”oikeus omaan naamaan”: kai nyt minulta tarvitaan joku lupa, että kuvaani saa käyttää? No ei tarvita, ainakaan Suomessa. Lähtökohtaisesti Pohjoismaissa ei ole minkäänlaista personality rights -käsitettä. Toisin sanoen ihmisellä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta kieltää muilta hänen (naama)kuvansa käyttöä vain siihen perustuen, että esiintyy kuvassa.

Joissain maissa tällainen oikeus on olemassa, mutta täällä Suomessa tosiaan ei. Jos siis menet julkiselle paikalle noloissa vaatteissa ja joudut kuvatuksi ja sen jälkeen Hesarin etusivulle, se on vähän niinkuin ”voi voi ja iso kyynel”: ei olisi varmaan tarvinnut mennä koikkelehtimaan puolipukeissa keskelle Mannerheimintietä.

Sama koskee mallikuvauksia: kuvassa esiintyvällä mallilla ei lähtökohtaisesti ole mitään oikeutta kuvaan eikä myöskään automaattista oikeutta edes rahalliseen korvaukseen (ellei tätä kuvaamista tulkita työsuhteeksi). Mallilla ei myöskään lähtökohtaisesti ole oikeutta määrätä, miten ja missä yhteydessä kuvia tullaan käyttämään. Sen takia asiasta onkin äärimmäisen tärkeää sopia kuvaajan tai kuvaajan firman kanssa: missä yhteyksissä kuvaa voidaan käyttää? Saako malli itse käyttää kuvaa? Missä yhteyksissä? Millaisen korvauksen malli saa? Millä perusteella korvaus määräytyy? Saako kuvaa editoida? Missä määrin? Saako kuvan tai osia siitä liittää muihin kuviin? Vaikuttaako tämä korvauksiin? Jne. sovittavia asioita on lyhyesti sanottuna useita.

Bikinityttö Kuva Robert Bejil Photography @ Flickr, CC BY 2.0. Kuvan bikinityttö ei liity tapaukseen.

Toinen asia taas on, että vaikka personality rights -käsitettä ei Suomen laissa tunnetakaan, muista ihmisistä otettujen kuvien käyttö voi olla kiellettyä muilla perusteilla. Se voi olla esimerkiksi rikos: tällaisiahan ovat esimerkiksi rikoslain 24 luvun 6 § (salakatselu), 8 § (yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) tai 9 § (kunnianloukkaus). Tietyissä tapauksissa kyseeseen voi tulla myös rikoslain 17 luvun 21 § (sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen).

Salakatselupykälä kieltää mm. oikeudettoman kuvaamisen kotirauhan suojaamassa paikassa, kun taas yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen edellyttää kuvan levittämistä lukuisten ihmisten saataville. Samaa rajausta ei ole kunnianloukkauksessa, mutta siinäkin vaaditaan lähtökohtaisesti tiedon esittämistä.

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen tai kunnianloukkaus voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos Make ottaa sammuneesta ja itsensä päälle oksentaneesta Viljamista kuvan ja pistää sen Facebookiin. Kunnianloukkaus taas voi olla kyseessä, jos oikeudettomasti editoi jonkun naaman esimerkiksi pornokuvaan ja näyttää tätä kuvaa vaikkapa opiskelijakavereille.

Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen taas on sanamuodoltaan niin avoin, että se kattaa laajan määrän tekoja – mutta sillä perusteella sakotettiin esimerkiksi miestä, joka kuvasi naisia hameiden alta salakameralla Turussa. Itse uutinen on taattua Ilta-Pulu -tasoa: sakot eivät tulleet perseiden kuvaamisesta, vaan nimenomaan hameen alta kuvaamisesta. Perseiden kuvaaminen kun on yllä mainitulla tavalla laillista.

Kolmanneksi kuvan levittäminen voi olla kiellettyä tekijänoikeuksien tai tekijänoikeuden lähioikeuksiin kuuluvien valokuvaajan oikeuksien vuoksi. Tekijänoikeuslain 2 §:n mukaan kun oikeus teoksen tai teoskappaleen levittämiseen on lähtökohtaisesti vain teoksen luojalla / valokuvan ottajalla. Niinpä toisen ottamaa kuvaa ei ole oikeutta käyttää ilman kuvaajalta saatua lupaa. Tässä on kuitenkin kyse nimenomaan kuvaajan oikeudesta – ei kuvauksen kohteen oikeudesta. Kuvan kohteena olevalla ei siis ole automaattisesti oikeutta käyttää kuvaa edes itse.

Mikäli on kuitenkin joutunut kuvattavaksi vastoin tahtoaan ja kuva on jossain julkaistu, voi tilanne olla oikaistavissa sillä, että kuvan ottaja pyytää poistamaan kuvan.

Mitä H&M:n mallitapauksesta sitten pitäisi ajatella? No ei juuri mitään. Jos kyseessä ovat nimenomaan kasvomallit, pitäisin melko selvänä, että näiden kanssa on sovittu nimenomaan heidän kasvojensa käyttämisestä mainostarkoituksissa. Valistuneena arvauksena esittäisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, mitä vaatekappaleita H&M myy. Valistuneesti arvaisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, että kasvomallien pärstät tullaan liittämään tietokoneella luotuihin mallivartaloihin.

Se, että kyseessä ovat olleet nimenomaan bikinimallivartalot, ei muuta asiaa miksikään: bikinit kun lähtökohtaisesti ovat ihan tavallisia vaatekappaleita, jotka eivät loukkaa sukupuolisiveellisyyttä.

Henkilökohtaisella tasolla taas kannattaa miettiä, mitä julkisilla paikoilla tekee ja missä vaatteissa. Lähtökohtaisesti kun omat tyhmäilyt julkisilla paikoilla ovat kuvaajille vapaata riistaa.

Pitääkö sukankutojamummot pistää vankilaan?

Tänään Facebookissa ihmisiä on aktivoinut YLE Satakunnan uutinen siitä, että käsityön antaminen lahjaksi voi olla rikos. Asiantuntijana YLE oli haastatellut Patentti- ja rekisterihallituksesta apulaisjohtaja Tapio Priiaa, joka kertoi näin:

”Mallisuoja estää kaupallisen ja ammattimaisen hyväksikäytön, mutta omaan käyttöön tuotetta voi yhden kappaleen valmistaa. Suojan rajanveto on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva. Pitää harkita, että mitä enemmän tekee, niin sitä enemmän raja lähestyy. Ei se oikeastaan ole enää omaan käyttöön valmistettua jos sitä tekee lahjaksi laajalle piirille.”

Tämä perustuu siihen, että jos kyseessä on ns. mallisuojattu tuote, mallisuojauksen loukkaaminen on vähän niinkuin lailla kielletty, kuten mallioikeuslaista 1971/221 käy ilmi. Malli itsessään on juristikieltä ja lain mukaan tarkoittaa ”tuotteen tai sen osan ulkomuotoa, joka ilmenee tuotteen tai sen koristelun piirteistä kuten linjoista, ääriviivoista, väreistä, muodosta, pintarakenteesta tai materiaalista”.

Ihmiskielellä kyse on siis esimerkiksi kankaan kuosista tai vaatteen leikkauksesta. Mallioikeudella suojattu malli on esimerkiksi malli nro. 20060179 eli Puolustusvoimien nykyisin käyttämä maastokuvio eli tuttavallisemmin pikselipaidan kuosi.

Mallioikeus on immateriaalioikeuksille tyypillisesti kielto-oikeus, eli oikeus kieltää muita käyttämästä mallia. Kuten mallioikeuslaki 5 a § sanoo:

”Mallioikeus sisältää jäljempänä säädetyin poikkeuksin sen, ettei muu kuin mallioikeuden haltija ilman tämän lupaa saa käyttää hyväkseen mallia. Mallin hyväksikäyttämistä on muun muassa mallin mukaisen tai sen sisältävän tuotteen valmistaminen, tarjoaminen, markkinoille saattaminen, käyttäminen – -”

Siis vain mallioikeuden haltija tai tämän lisenssinsaaja saa valmistaa mallisuojattuja tuotteita. Eli nytkö pistetään mummot telkien taa, jos nämä menevät kutomaan sukkia, joiden kuosi on mallisuojattu? No ei. Kuten jo 5 a § sanoo, mallioikeuteen sisältyy rajoituksia. Ensimmäinen rajoitus löytyykin seuraavasta pykälästä, eli  5 b §:stä:

Mallioikeus ei käsitä mallin yksityistä käyttöä, jolla ei ole kaupallista tarkoitusta.”

Perinteisesti yksityisellä käytöllä on tarkoitettu käyttöä, joka tapahtuu kaveri- tai perhepiirissä. Osviittaa voidaan hakea tekijänoikeuspuolelta, missä yksityisenä käyttönä on lähtökohtaisesti pidetty alle 20 kappaleen valmistamista, kunhan se tapahtuu perhepiirissä tai kavereille, eikä esim. yritys- tai yhdistystoiminnassa. Myös 20 – 50 kappaleen valmistamista on voitu pitää yksityisenä, jos muut olosuhteet ovat sitä puoltaneet. En näe syytä, miksei tätä samaa määrällistä rajausta voitaisi soveltaa myös mallioikeuksiin.

Uutisessa ei myöskään puhuta kaupallisesta tarkoituksesta mitään. Kaupallinen tarkoitus on toki sekin juristikielinen termi. Tavallisten ihmisten kielellä se tarkoittaa sitä, että sukkien vastikkeena raha vaihtaa omistajaa toiseen suuntaan kuin kudotut sukat. Joululahjojen kohdalla näin harvemmin kuitenkaan on. Päinvastoin, yleensä ne rahatkin siirtyvät mummolta lapsenlapsille eikä toisinpäin.

Eli mitä voimme uutisesta päätellä? Sitä, että Priia on nyt erehtynyt, tai että YLE on käsittänyt Priian sanat väärin.

Kun joululahjatarkoitus vielä katsotaan mitä luultavimmin arvostelua lieventäväksi asianhaaraksi, voitaneen todeta, että mummot voivat jatkossakin kutoa sukkia lahjaksi hyvällä omallatunnolla, ainakin, mikäli niitä kudotaan alle 50 paria ja kunhan niitä ei myydä.

Toisin sanoen: MYTH BUSTED.

Keskustelutaktiikka: No vitsillähän minä

Tietokirjailijakaverini Katleena Kortesuo blogasi Hjallis Harkimon Diilissä esittämistä väitetysti naisvihamielisistä lausunnoista – ”sähän kantelet kuin nainen” ja ”ei noi naiset pysty olemaan keskenään tappelematta” (ks. Ei oo totta: ”Enhän minä vihaa naisia, mutta…”).

Kuten Katleenakin kirjoituksessaan toteaa, nämä on luultavasti tarkoitettu vitseiksi. Ottamatta nyt kantaa siihen, ovatko Hjalliksen heitot hauskoja sutkautuksia, misogynististä vihapuhetta vai jotain siltä väliltä, on syytä kuitenkin tutustua huumoriin keskustelutaktiikkana.

Huumori on tehokas keskustelutaktiikka varsinkin jos keskustelu käydään yleisön edessä. Kuten aiemmin kirjoitin, keskustelussa on usein kaksi tavoitetta: osoittaa olevansa oikeassa tai saada tahtonsa lävitse. Nämä saattavat olla – ja usein ovatkin – toisensa poissulkevia. Tästä huolimatta kannattaa kuitenkin muistaa mainosmiehiltä tuttu lausahdus: asiat ovat sitä mitä ne näyttävät olevan. Jos siis haluatkin osoittaa olevasi oikeassa, on tärkeää, että nimenomaan yleisö uskoo sinun olevan oikeassa. Usein tähän on jopa mahdollista yhdistää tahtonsa läpisaaminen, kunhan vain osoittaa kuulijoille olevansa oikeassa. Näin on esimerkiksi useissa demokraattisissa elimissä: vastaväittäjän näkemyksellä ei juuri ole arvoa, kun 59 päättäjää 60:stä on sitä mieltä, että vastaväittäjä on väärässä.

Yleisötilanteissa huumori onkin usein hyvin tehokas tapa voittaa yleisö puolelleen ja heikentää vastustajan argumentteja. Mikäpä sen tekisi tehokkaammin kuin hyvään kohtaan heitetty naseva sutkautus, joka saa vastapuolen argumentin näyttämään täysin naurettavalta ja epärealistiselta?

Stand-up -komiikkaaKuva Camera on autopilot @ Flickr, CC BY 2.0

Huumori on kuitenkin kaksiteräinen miekka ja melko riskialtis taktiikka. Kuten tiedetään, sopiva huumorin taso vaihtelee yleisöstä riippuen: samat vitsit, jotka ovat hauskoja jätkien olutillassa eivät ole sopivia mummon hautajaisissa. Kaskua kertoessa pitääkin siis olla tarkkana, ettei arvioi yleisölle sopivan huumorin tasoa väärin.

Huumori on lopultakin nk. sutemiwaza (Ks. Wikipedia: Sutemiwaza). Sutemiwaza on judotermi ja tarkoittaa uhrautumisheittoa. Nämä ovat heittoja, joihin kuuluu osana esimerkiksi oma kaatuminen tms. Tällaisissa liikkeissä on aina se riski, että mikäli heitto epäonnistuu, itsensä löytää maasta ja vastustajan luultavasti päältään hakemassa sidontaa. Jos siis vitsi epäonnistuu, on hyvin huonossa asemassa.

Hyvä esimerkki huumorin epäonnistumisesta on Jussi Halla-aho – hänen vitsinsä ovat sellaisia, että kaikki eivät edes tahdokaan ymmärtää niitä (ks. Antti Mustakallion kirjoitus ”Jussi Halla-ahon radikaali retoriikka” Hyvejohtajuus-blogissa), vaan sen sijaan penäävät ”mitä sinä tuolla oikein tarkoitit, tahdotko muka oikeasti panssarivaunuja Ateenan kaduille!?”. Sillä ei ole väliä, olisiko kuulija mahdollisesti ymmärtänyt vitsin jos olisi tahtonut – ratkaisevaa on, että kuulija ei nauranut. Tässä kohtaa kuulostaa aina äärimmäisen nololta selittelyltä sanoa että ”noh, vitsillähän minä vain, en minä vakavissani, ettekö te nyt läppää hei ymmärrä”. Se ei varmasti tue argumenttia.

Varovasti sen huumorin kanssa, siis.

Keskustelutaktiikka: ”Kuin raivo härkä”

Eräs käsittämättömimmistä keskustelutaktiikoista, joihin toistuvasti törmään, on taktiikka nimeltä ”Kuin raivo härkä” (tunnetaan myös nimellä ”Hai haistaa veren”). Tästä esimerkki alla:

Anton (huolestuneena): ”Minusta naiset ovat yhteiskunnassa erittäin huonossa asemassa. Naisten aseman parantamiseksi täytyy tehdä jotain!”

Bertta (närkästyneenä) ”Ai jaa!? Mitä sinulla on naisia vastaan!?”

Anton (provosoivasti) ”No naisethan nyt ovat kaikki huoria, ihan oikein niille! Eihän niistä ole muuhun kuin synnyttämiseen ja ruoanlaittoon!”

Kyseessä on siis tilanne, jossa ensimmäinen keskustelija esittää näkemyksen, jonka kuulija ymmärtää väärin ja närkästyy nimenomaan väärinymmärryksensä vuoksi – esimerkiksi tässä Anton on ollut huolissaan naisten asemasta, mutta Bertta on ymmärtänyt Antonin tahtovan solvata naisia. Mutta sen sijaan, että Anton korjaisi Bertan näkemyksen (”Anteeksi, käsitit nyt vähän väärin – tarkoitin, että naiset ovat oikeasti huonossa asemassa ja heitä pitäisi jotenkin auttaa, en vain tiedä miten”), tämä heittääkin bensaa liekkeihin ja pyrkii provosoimaan Berttaa kaikin voimin.

Raivo härkä

Kuva Vicente Alfonso @ Flickr, CC BY-NC 2.0

En yksinkertaisesti ymmärrä tätä taktiikkaa, mutta jotenkin tämän taktiikan täytyy olla houkutteleva, koska olen oikeasti nähnyt tätä käytettävän. En vain ymmärrä miksi – mitä tällainen henkilö kuvittelee saavuttavansa? Siinä ei saavuta mitään, koska vastapuoli ei ole edes ymmärtänyt alkuperäistä väitettä ja toisaalta ärsytetyksi tultuaan vastapuoli tuskin on ainakaan kovin halukas antamaan tulitukea jossain tulevassa keskustelutilanteessa, koska tämä kokee tulleensa tahallisesti provosoiduksi.

Tässä kohtaa täytyy mainita, että ”kuin raivo härkä” on tyystin eri asia kuin tarkoituksellinen provosointi tai keskustelutaktiikka argumentum ad absurdum, vaikka aloitteleva keskustelija saattaa joskus sekoittaa nämä keskenään (niistä enemmän myöhemmissä postauksissa). Raivohärässä oleellista on, että keskustelija A:lla on ollut tietty tarkoitus, jonka B on ymmärtänyt väärin, ja sen sijaan, että A korjaisi tämän väärinymmärryksen, A lähteekin vain ruokkimaan B:n väärinymmärrystä.

Älä käytä tätä taktiikkaa. Koskaan. On olemassa ärsytystaktiikoita, joilla voi saavuttaa etuja, jos niitä käyttää oikeassa paikassa. Tämä ei ole yksi niistä. ”Kuin raivo härkä” on sukua lähinnä Aku Ankasta tutulle Plopovin itsemurhasiirrolle: se on liike, jolla saat vain ja ainoastaan huononnettua omia asemiasi, etkä saavuta sillä yhtään mitään.

Keskustelutaktiikka: Sotilasparaati

Luontodokumentteja katsoessa yksi hauskimmista jutuista on yleensä se, millaisia pullistelukeinoja kunkin eläinlajin urokset käyttävät välienselvittelyynsä: yksi paisuttaa itseään vetämällä ilmaa sisään, toinen levittää helttansa valtavaksi, kolmannella on valtavat valesilmät. Kaikkien näiden temppujen tarkoituksena on saada käyttäjänsä näyttämään isommalta ja dominoivammalta ja pelotella kilpailija perääntymään.

Sotilasparaateilla on käytännössä sama funktio; Suomessa tämä tapahtuu vuosittain Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4. kesäkuuta. Tarkoitus on sama kuin kaikilla muillakin sotilasparaateilla: esitellä tuhokoneiston lihaksia ja kertoa muille, että ”tämä sinulla on vastassasi, jos yrität tulla tänne”. Sotilasparaatin funktio on siis näyttää voimaa ja pelotella mahdollisia vastustajia.

Keskustelutaktiikasta puhuttaessa sotilasparaatiargumentti kuuluu kuitenkin näin:

Minä olen muuten tämän projektin kannalta niin tärkeä ihminen, että jos minä en ole mukana, projekti kaatuu.

SotilasparaatiKuva stevea@Flickr, CC BY-NC-ND 2.0

Sotilasparaatiargumentti on äärettömän huono veto ja toimii lähes poikkeuksetta täysin päinvastoin kuin miten sen käyttäjä toivoisi sen toimivan. Vaikka taktiikan ideana on saada muut pitämään henkilö mukana projektissa ja nostaa tämän arvostusta, useimmiten ainoa tulos sotilasparaatista on se, että muut alkavat vihata henkilöä entistä enemmän ja luultavasti tämä heitetään ulos projektista sillä sekunnilla.

Mitä tuo oikein luulee itsestään? Olevansa korvaamaton? Onpa jätkällä otsaa! Jumalauta, minäpä annan sille kenkää opetukseksi.

Sotilasparaati kääntyy lähes poikkeuksetta itseään vastaan. Erityisen huono se on ryhmäkeskustelussa esitettynä, sillä tällöin henkilö saa kaikkien vihat päälleen, koska tämä käytännössä kyseenalaistaa kaikkien muiden osallisten suorituskyvyn. Ja varsinkin, jos argumentin kuulee myös esimies, tämä on selvä haaste: sotilasparaati kyseenalaistaa esimiehen projektinjohtotaidot ja jopa auktoriteetin: ”et uskalla tehdä minulle mitään, ja sitäpaitsi et kykene löytämään minua korvaavaa henkilöä”.

Ja vaikka sotilasparaatibluffi jostain syystä menisikin läpi, paskan jätkän maine on taattu. Yhtä varmaa on se, että henkilöä ei varmasti siirretä ainakaan vastuullisempaan asemaan.

Loppujen lopuksi sotilasparaatin taustalla on yksi ihmisten perussynti: oman merkityksellisyytensä ja korvaamattomuutensa yliarviointi. Ja mikä olisikaan herkullisempaa kuin päästä näpäyttämään tällaista henkilöä?

Niinpä. Jos olet oikeasti korvaamaton, anna muiden huomata se, kun nämä karauttavat karille. Kyllä he tulevat anelemaan sinua takaisin, jos olet oikeasti korvaamaton – ja siinä on myös hyvä sauma neuvotella vähän paremmista työsuhde-eduista. Sotilasparaatit kannattaa kuitenkin suosiolla jättää armeijoille.