”Raiskaaja sai 2,5 vuotta ehdollista vankeutta”, lehdessä luki. ”Vain kaksi ja puoli vuotta!? Ja eihän ehdollinen vankeus edes ole mikään rangaistus!” mies manasi.
Melko tyypillinen reaktio, jos somea lukee. Kaikkihan tietävät, että rikosoikeudellisten rangaistusten tulee olla kovia. Muuten homma ei toimi. Sehän on selvä: rangaistus on pelote. Jos rangaistus on kova, ihmiset tekevät vähemmän rikoksia.
Mutta entä jos kovat rangaistukset itse asiassa lisäävät rikoksia?
#metoo-kampanjan jälkimainingeissa on Suomessakin alkanut keskustelu siitä, pitäisikö raiskauksen määritelmää muuttaa rikoslaissa niin, että jatkossa raiskaus määriteltäisiin etupäässä suostumuksen puutteen kautta. Toki raiskauksen määritelmästä on keskusteltu ennenkin, mutta nyt alkanut #suostumus2018-kampanja lienee näkyvin pyrkimys lainkohdan muuttamiseen.
Tällä hetkellä raiskaus on määritelty rikoslain 20 luvun 1 §:ssä siten, että kyseessä pitää olla sukupuoliyhteys, johon:
Raiskauksesta tuomitaan myös se, joka muulla kuin [väkivaltaan liittyvällä] uhkauksella pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen.
Jotkut keskustelijat ovat olleet sitä mieltä, että lainkohdan muuttaminen suostumuslähtöiseksi on yksinkertaista, koska ”suostumushan on aivan yksinkertainen asia” (esim. tämä Maija Aallon kolumni Helsingin Sanomissa).
Näin asia ei kuitenkaan ole. Suostumus on yksinkertainen asia vain periaatteessa.
Ketään tuskin yllättää, jos kerron, että olen urallani hoitanut myös joitain rikostapauksia.
Tapaukset ovat olleet varsin vaihtelevia tietomurroista pahoinpitelyihin, seksuaalisiin ahdisteluihin ja petoksiin. Usein rikoksen uhri ottaa minuun yhteyttä ja kysyy, mitä pitäisi tehdä. Se on vain ja ainostaan hyvä asia, sillä vaikka Suomen viranomaiset osaavat useimmiten opastaa uhria eteenpäin, prosessi on kuitenkin uhrille raskas. Prosessissa ei sinällään ole mitään erityisesti vialla, mutta rikosprosessi on useimmille uusi tilanne.
Uudet tilanteet taas ovat pelottavia ja aiheuttavat epävarmuutta, vaikka olisi ”hyvien puolella”.
Tekijänoikeuskirjeet ovat useimmille tuttu aihe. Lataat netistä bittorrentilla leffoja ja tulet samalla jakaneeksi niitä muille. Puolen vuoden–vuoden päästä postiluukustasi tulee kirje, jossa elokuvayhtiötä edustava asianajotoimisto vaatii sinulta 500–5000 euroa asian sopimisesta. Kirjeen mukaan sinut haastetaan oikeuteen, jos et suostu, ja tällöin sinulta vaaditaan lisäksi kymmenien tuhansien eurojen oikeudenkäyntikulut.
Olen ollut osallisena useissa tekijänoikeuskirjeoikeudenkäynneissä sekä myös sopinut lukuisia tapauksia kirjeensaajien puolesta. Lisäksi olen seurannut alaa varsin läheisesti 2,5–3 vuotta. Kovin paljoa kauempaa asiaa ei olisi voinut seuratakaan, kun tekijänoikeuskirjetoiminta nykyisessä toiminnassaan on alkanut loppuvuodesta 2013 – alkuvuodesta 2014 eli noin neljä vuotta sitten. Tekijänoikeuskirjeet ovat siis täyttäneet jo neljä vuotta.
Mitä tekijänoikeuskirjeille nykyään kuuluu?
Varoitus: kirjoitus on pitkä.
Kuulemma toissapäivänä (16.11.2017) oli kakkosella A-teemailta seksuaalisesta häirinnästä. Nyt-liiteen mukaan se ”jumittui” keskusteluun siitä, missä seksuaalisen häirinnän ja flirttailun raja kulkee.
Muutenkin internetissä kiertää tasaisin väliajoin seksuaaliseen häirintään tai ahdisteluun liittyviä kampanjoita ja lakialoitteita. Lähes poikkeuksetta niiden yhteydessä käydään seuraavanlainen keskustelu:
Mies: ”Kyllä minua vähän ahdistaa. Mistä minä voin tietää, mikä on flirttailua ja mikä ahdistelua?”
Nainen/feministimies: ”Miten voi olla erottamatta noita kahta!? Erohan on ihan päivänselvä! No jos et erota niitä, niin sitten sinun ei varmaan kannata flirttailla!”
Fair point: jos et ole varma, osaatko ajaa autoa, niin ehkäpä sinun ei kannata istahtaa kuskin paikalle.
Mutta asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen.