Pelastin ihmishengen, vaikka ensin ajattelin jättää tytön kuolemaan

Sankarin toimintaympäristö Otaniemessä

Päädyin pari päivää sitten pelastamaan ihmishengen palatessani töistä kotiin.

Julkisilla kulkiessani teen bussi – metro -vaihdoksen Otaniemessä. Normaalisti vaihto on jopa tylsä toimenpide. Nyt ei ollut. Otaniemen metroasemalta (anteeksi, Aalto-yliopiston metroasemalta) on noin 100 metrin matka bussipysäkille. Jalkakäytävä rajoittuu pieneen pusikkoon (kuvassa). Sen ohi kulkiessani huomasin, että pusikossa makaa joku.

Vaikka muut vain kävelivät ohi, minä juoksin katsomaan, mikä on tilanne. Oliko joku saanut sairaskohtauksen? Kyllä oli: nokkospuskaan oli tuupertunut parikymppinen neitokainen, jonka kannoin nokkosten keskeltä ja herättelin. Soitin hänelle ambulanssin, koska hän ei selvästikään ollut ihan täysin tajuissaan, vaikka kykenikin vastaamaan kysymyksiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Tässä tarinassa on vain yksi huono puoli.

Se ei ole täysin totta.

Sankari syöksyy toimintaan ajattelematta kahdesti

Olen siinä mielessä vähän naiivi, että tahtoisin kovasti olla sankari. Se on vähintäänkin 15 % siitä, minkä vuoksi ylipäänsä käyn punttisalilla.

Tiedättehän: joku öykkäri ahdistelee nuorta neitokaista kaupungilla, satun paikalle ja käsken häntä lopettamaan. Öykkäri vetää veitsen esiin ja hyökkää kimppuuni. Vetäisen pahista oikealla koukulla leukaperiin ja hän lentää vähintään seuraavaan kortteliin. Palkkioksi prinsessa ja puoli valtakuntaa ja kaupungin avain. Vaikka enhän minä mitään palkkiota tarvitse, kunhan tein velvollisuuteni…

Käsittääkseni en ole tämän haavekuvani suhteen erityisen poikkeuksellinen mies, mutta fantasiat fantasioina. Tilaisuuksia sankarin leikkimiseen tulee harvemmin vastaan ja vaikka tulisikin, yleensä on parempi pysyä sivussa tai tulee puukosta. Vaikka olisihan se kiva olla se kaveri, joka taltuttaa rosvon ja pelastaa bussilastillisen koulutyttöjä ja kissanpentuja.

Kulttuurissamme vallitsee jonkinlainen ihanne siitä, millainen on sankari. Sankari on poikkeusyksilö, joka rientää apuun heti pienenkin avuntarpeen havaitessaan. Hänellä on sisäinen palo auttaa muita ja tilanteen huomatessaan hän singahtaa paikalle ajatusta nopeammin. Tämä sankarikuva käy ilmi about kaikista lehtien hengenpelastuskertomuksista: ”Mitä oikein ajattelit pelastaessasi X?” ”En ajatellut mitään. Kehoni liikkui oikeastaan itsestään. Halusin vain auttaa”, ja niin edelleen.

Joten kun näin ihmisruumista muistuttavan kasan Otaniemen metroaseman vieressä, minä… kävelin ohi.

Hyvä Jussi, 5/5, olen tosi ylpeä sinusta. Hengenpelastusmitalia odotellessa. Hyvin sä vedät.

Ei hyvä helvetti.

”Se on kuitenkin joku narkkari”

Mainitsemani pusikko on ehkä 30 metriä pitkä. Kuten sanoin, se on jalkakäytävän vieressä. Kuka tahansa Otaniemen metroasemalta bussipysäkille kulkeva näki, että pusikossa makaa ihmishahmo, ellei kärsinyt todella pahoista näköongelmista. Niin näin minäkin – ja kuljin ohi. Parissa sekunnissa kykenin kehittämään useita eri selityksiä ja tekosyitä sille, miksi juuri minun ei tarvitsisi tehdä asialle mitään.

”Ne olivat varmaankin jotain isoja roskapusseja. Ei ole minun tehtäväni roudata jonkun teekkarin pizzalaatikoita roskikseen.” Eikun hitto, kyllä se näytti ihan ihmiseltä, eikä roskapusseilta.

”Se oli joku sammahtanut teekkari. Kyllä sen kaverit kohta tulevat sen hakemaan, kunhan käyvät ensin hakemassa lisää kaljaa. Jonkun muun ongelma.” Ei sillä kyllä ollut haalareita, eikä ollut mitään merkkiä siitä, että kukaan olisi tulossa.

”Se on joku narkkari, joka on vetänyt yliannostuksen. Ei ole minun tehtäväni auttaa tuollaisia ihmisroskia (kuten trendi-ilmaisu kuuluu).” Hetkonen, miksi narkkareita ei tarvitsisi auttaa?

”Vaikka narkkareitakin pitäisi auttaa, niin itsehän se on ongelmansa aiheuttanut. Jos yritän auttaa, niin se kuitenkin puukottaa minua tai tulee HIV-neulasta.” No pysy sitten parin metrin päässä herätellessäsi ja juokse pakoon jos tyyppi alkaa riehua. Kyllä sinä siihen pystyt.

”Äh, haluaisin jo kotiin ja kuinkakohan kauan siinäkin kestää jos menen auttamaan?” Nyt jumalauta jätkä.

Tällaisia sankarillisia ajatuksia ehdin kelailla 10 – 20 metrin matkan.

Sitten totesin itselleni, että ”mitä vittua nyt mies, olet aina halunnut olla sankari ja auttaa muita, olisiko nyt se hetki? Jos huomenna luet lehdestä, että ’20-vuotias nainen kuoli Otaniemessä, kukaan ei auttanut’, niin oletko tyytyväinen? Voitko edes esittää että haluat olla sankari, jos et koskaan ole valmis toimimaan tositilanteessa?”

Joten käännyin ympäri ja kävelin pusikossa makaavan tyypin luo.

Sankaroiminen ei siltä tunnu

Sydän löi noin 9000 FPS kun käppäilin elottoman ihmisen luo ja kysyin että onko kaikki hyvin vai kaipaako hän jeesiä. Vastaus oli unisen ja sekavan oloinen ”Häh, missä mä olen?” Hyvä, tyyppi on elossa!

Miksi edes kerron tämän tarinan? Mieluiten olisin kertonut kirjoituksen alussa kertomaani sankaritarinaa ja kieriskellyt erinomaisuudessani ja sometykkäyksissä. Onhan se ikävä myöntää itselleen, ettei singahtanutkaan toimintaan kuin Teräsmies. Miksi kerron siitä, että toisen ihmisen vointi ei ensin kiinnostanut lainkaan? Miksi kerron siitä, että ensin vain kävelin tylysti ohi? Miksi kerron siitä, että ensireaktio oli ”jonkun muun ongelma, ei minun”?

Siksi, että tilanteeseen tarttuminen ei todellakaan tunnu sankarilliselta. Kyllä minä tajusin, että siinä on ihminen, joka tarvitsee apua. Ja silti olin ensin täysin valmis olemaan välittämättä. Toisena tuli tunne siitä, että ei helvetti mitä säätöä tästä seuraa. En minä ole mikään lääkäri tai sairaanhoitaja. Minulla on armeijassa saatu EA1-koulutus jostain 15 vuoden takaa, joka on vanhentunut vuosia sitten. Siinä se.

Mutta onneksi olin naiiviuspäissäni kelaillut sankarin olemusta tarpeeksi monta kertaa työmatkoilla. Juttuhan on niin, että lähes kuka tahansa voisi olla niinsanotusti sankari. Useimmat eivät vain uskalla. Usein tärkeintä on vain tarttua tilaisuuteen ja tehdä edes jotain.

Herättyään mimmi kysyi minulta, mitä kello on. ”Aika tasan tarkalleen viisi iltapäivällä.” ”Ai… aijaa. Viimeinen juttu mitä mä muistan on se, että mä istuin tähän kun… mulla on diabetes ja epilepsia ja mulle tuli tosi huono olo. Niin istuin tähän vähän huilaamaan. Mä oon varmaan nukahtanut sitten siihen paikkaan…. mut siitä on kyllä ainakin tunti tai useampi.”

Toistan, että tuo pusikko on Otaniemen metroaseman ja bussipysäkin välissä. Siitä kulkee tunnissa vähintään 500 ihmistä. Kukaan heistä ei ollut käynyt kysäisemässä tämän neitokaisen vointia. En suostu uskomaan, että vain minä ja minun ylivertainen näköni olisi kyennyt bongaamaan 15 metrin päässä makaavan ihmisen.

Olen aika varma, että monilla on ollut samat ajatukset kuin minulla. Mutta toisin kuin minä, he ovat häpeissään jatkaneet matkaa. Koska olisihan se noloa kääntyä takaisin ja mennä auttamaan, kun on jo ehtinyt ajattelemaan todella epäsopivia ajatuksia auttamiseen liittyen. Toisin sanoen: vaikka ihmiset haluaisivat auttaa, he vain kävelevät ohi, sillä heillä on väärät kuvitelmat ”sankarin” toiminnasta.

Vain tuottava kansalainen on hyvä uhri

Aika useat ajattelevat, että sammuneita ihmisiä tai varsinkaan spurguja tai narkkareita ei tarvitse auttaa, he kun ovat itse aiheuttaneet omat ongelmansa. Älä vedä liikaa viinaa, niin et sammu. Älä vedä liikaa kamaa, niin taju pysyy.

Tässä on vain se pieni ongelma, että ihmiset myös herkästi ajattelevat, että maassa makaava eloton ihminen on joko sammunut alkoholin tai huumeiden yliannostuksen vuoksi. Enkä voi väittää, etteikö tämä ajatus olisi joskus käynyt myös omassa päässäni.

Onneksi tajusin kelailla näitä juttuja toissapäivänä sen parinkymmenen metrin matkalla. Nimittäin:

  1. Sammuneessa/tajuttomassa ihmisessä ei ole mitään kylttiä siitä, että ”Minä olen tuottava, veroja maksava kansalainen. En ole sammunut tähän alkoholin tai huumeiden vuoksi, vaan sairaskohtauksen vuoksi. Ole hyvä ja auta, jotta pääsen takaisin töihin! #suominousuun #synnytystalkoot #nettoveronmaksaja!”
  2. Vaikka henkilö olisikin Tuottava Kansalainen (TM), hän on silti voinut sammahtaa esimerkiksi poikkeuksellisen alkoholinkäytön vuoksi. Miltä tuntuisi, jos kaverisi kuolisi kadulle firman pikkujoulujen jälkeen, kun kaikki ovat luulleet häntä narkkariksi eikä kukaan ole sen vuoksi auttanut?
  3. Et oikeasti tiedä, miksi joku ihminen on tuupertunut niille sijoilleen. Toki syy voi olla huumeiden tai alkoholin yliannostus, mutta sinäpä et sitä etukäteen tiedä.
  4. Vaikka henkilö olisikin sammunut alkoholin tai huumeiden yliannostuksen vuoksi, tai vaikka hän olisikin alkoholisti tai narkkari – entä sitten? Iskän ja äidin opettamassa ”muita ihmisiä pitää auttaa jos niillä on hätä”-ohjeessa ei ainakaan minun muistaakseni ollut mitään rajauksia tyyliin ”ihmisiä pitää auttaa, paitsi jos ne on alkkiksia tai narkkareita”. Sääntö oli kategorinen.
  5. Jos olet sitä mieltä, että alkkiksia ja narkkareita ei tarvitse auttaa, ketä sitten autat? Katso listan kohta 3: maahan tuupertuneista ihmisistä on helppo ajatella, että he ovat joko alkkiksia tai narkkareita. Jos olet valmis jättämään nämä ihmisryhmät oman onnensa nojaan, niin tuskinpa olet valmis auttamaan ketään.

Myös muut kuin Hyvät Kansalaiset ovat ihan valideja uhreja, joita pitää auttaa.

Onni onnettomuudessa

Kuten kerroin, menin jututtamaan maassa makaavaa mimmiä. Hetken päästä tilasin hänelle ambulanssin. Hyvä niin, sillä hänen tajuntansa taso vaihteli huomattavasti sen parinkymmenen minuutin aikana, minkä ambulanssin tulo kesti. Pari kouristuskohtaustakin hän ehti saada. Kuka tietää, kuinka kauan hän olisi siinä ehtinyt maata, jos en olisi mennyt paikalle. Ja joo, roudasin hänet nokkospuskasta, minkä vuoksi kädet kirvelivät vielä seuraavana aamunakin. Onneksi on tullut harrastettua maastavetoa, niin tuollainen 50 – 60 -kiloinen naisihminen liikkuu melko iisisti. Todettakoon tosin, että elotonta ihmistä on todella vaikea siirrellä. Käyttäkää vyötä, siitä teitä on paljon helpompi nostaa!

Kiitokset myös sille citypyörällä paikalle saapuneelle nuorelle naiselle, joka jäi katsomaan potilaamme perään, kun minä menin kyttäämään ambulanssin saapumista. Ja kiitokset varsinkin ambulanssihenkilökunnalle, jotka (tässäkin tarinassa) olivat ne, jotka oikeasti hoitivat homman kotiin.

Useimmat eivät tilanteessa reagoineet millään tavalla. Tämä ei kuitenkaan ole se tarina, että ”miksi kukaan ei reagoinut mitenkään, näinkö perseestä ihmiset ovat”. Kerroin tämän jutun purkaakseni myyttiä siitä, että sankari säntää heti toimintaan pienenkin ongelmatilanteen huomatessaan. Itse ehdin kelailla ties mitä tekosyitä sille, miksi minun ei tarvitsisi auttaa. Jos päädyt samanlaiseen tilanteeseen, muista, että auttaminen ratkaisee – epäröinnistä huolimatta.

1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.