Globaali julkaisu murskaa piratismin

Billboard-lehti julkaisi viime viikolla uutisen, jonka mukaan musiikkiteollisuudessa oltaisiin siirtymässä globaaleihin julkaisupäiviin. Tähän astihan meininki on vaihdellut niin, että joissain maissa uudet julkaisut on ollut tapana pukata ulos perjantaina, joissain toisissa taas maanantaina ja kolmansissa tiistaina. Mikäli suunnitelma toteutuu, lähitulevaisuudessa kaikki julkaisut pistettäisiin myyntiin aina perjantaisin.

Jos ihan rehellisiä ollaan, en todellakaan tiedä, mihin julkaisupäiväratkaisut ovat perustuneet, mutta ilmeisestikin niiden takana ovat historialliset syyt. Toisaalta se, miksi niin tehdään, on toissijaista. Merkityksellistä on vain se, että niin tosiasiallisesti tapahtuu, sekä se, mitä vaikutuksia näillä ratkaisuilla on.

Yksi vaikutus on piratismi. Lue koko artikkeli…

Torrent-lataajilta eivät tekosyyt lopu – mutta onko sillä väliä?

Suuresti diggaamani Jussi Pullinen kirjoitti Hesariin kolumnin ”Torrent-lataaja, on maksun aika”. Kolumnissaan Pullinen toteaa, että koska musiikin ja TV-sarjojen sekä elokuvien saatavuus on nykyisten nettipalvelujen tai viimeistään tulevien Netflixin ja HBO Nordicin vuoksi pudonnut murto-osaan, netistä tekijänoikeuden alaista materiaalia latailevien pitäisi alkaa kaivaa kuvetta.

Ja se on totta. Vanhat selitykset siitä, että ”materiaalia on vaikea saada” eivät enää pidä paikkansa, kun tavara on saatavilla kohtuuhintaan ja helposti. Edes suomalainen kuluttaja ei joudu odottamaan uusia sarjoja vuosi- tai edes kuukausitolkulla, vaan ne ovat saatavilla virallisesta lähteestä jo parin tunnin odottelun jälkeen.

Se, että syyt waretukselle ovat kadonneet, pitää paikkansa joidenkin osalta. ”Joidenkin osalta” onkin tässä se pointti. Kuten kolumnin tiimoilta käydyissä twitter-keskusteluissa tulikin ilmi, esimerkiksi paljon kehuttu piratismintappaja Spotify ei tarjoa juuri mitään pääasiassa alakulttuurimusiikkia kuuntelevalle ihmiselle. Ja alakulttuurilla en nyt tarkoita metallia, vaan esimerkiksi omalla kohdallani erittäin relevanttia animepoppia tai toisen keskustelijan hehkuttamaa kansanmusiikkia.

On tietysti hyvin mahdollista, ettei Spotifystä löydy kaikkia underground-metallinkaan kuumimpia nimiä. Kun ei seuraa ”skeneä”, on vaikea sanoa, mistä jää paitsi. Sen tietävät vain oikeisiin piireihin kuuluvat. Joka tapauksessa säännönmukaisuus on selvä: mitä pienempien piirien kamaa, sitä vaikeampi sitä on Spotifystä löytää.

Spotify-kaappausAnimepopin yksi kovimmista nimistä ja saatavuus nollan luokkaa.

Sama ongelma on tietysti myös visuaalisen viihteen kanssa. En usko, että HBO Nordic tai Netflix tarjoavat esimerkiksi animenkatsojalle juuri mitään. Toki tälläkin saralla on jo jonkin verran streamauspalveluita yms., mutta useat niistä eivät toimi Suomessa. Enkä usko, että tilanne on parempi muiden alakulttuuriviihteen harrastajien kohdalla.

Esteenä lienevät lisensointiongelmat, mutta nämä eivät lähtökohtaisesti kansalaista kiinnosta. Kansalaista kiinnostaa, kuinka helposti materiaali on saatavissa ja kuinka helppoa sitä on käyttää, eli kuinka nopeasti materiaalin saa ladattua ja onko siinä käyttöä rampauttaavaa DRM:ää tms. Se ratkaisee, kilahtavatko kolikot kassaan vaiko eivät.

Kansalaista ei voisi vähempää kiinnostaa, johtuuko saatavuusongelma lisensointiongelmista vai planeettojen asennosta.

Alakulttuuriharrastajaa harmittaa, sillä internet on rakenteeltaan lähtökohtaisesti kansainvälinen. Kun iskin graduni nettiin, pistin sen sinne täysin tietoisena siitä, että sen voi ladata kuka tahansa, oli tämä sitten supisuomalainen, jenkki tai japanilainen. Se, että olisin alkanut rajoittaa teoksen lataajakuntaa näiden maantieteellisen sijainnin tai kansalaisuuden perusteella, olisi vaatinut minulta ylimääräistä panosta.

Tätä vasten J-pop-harrastajista tuntuukin lähinnä halventavalta, kun iTunesista ei voi ostaa omaa suosikkimusiikkiaan, niitä kun ei vain ole Suomen iTunesissa myynnissä. Fyysisessä kaupassa tämä olisi täysin ymmärrettävää, sillä vähän myyvä alakulttuurimusiikki vie hylly- ja varastotilaa paremmin myyvältä kamalta. Netissä tätä rajoitetta ei kuitenkaan ole, vaan kaiken musiikin pitäisi lähtökohtaisesti olla kaupan kaikkialla!

Harmilliseksi asian tekee se, että rahojaan tyrkyttävä asiakaskunta olisi olemassa, mutta kun ei suostuta myymään, raha ei vaihda omistajaa. Toki muitakin kanavia on, mutta niiden merkitys tulovirtojen kannalta on vain heikompi… eli kaikki häviävät.

Voidaan tietysti esittää kysymys, onko alakulttuuriharrastajilla lopultakaan mitään konkreettista merkitystä. Nämä ovat jo määritelmällisesti pienten piirien edustajia ja täten näiden merkitys markkinoiden kannalta on pieni, ellei jopa mitätön.

Ei laiton latailu ollut 90-luvulla suuri ongelma, kun warettaa osasivat vain tosinörde-luokan bittivelhot. Isoksi ongelmaksi laiton latailu muuttui vuosituhannen vaihteessa, kun keskimääräisen kaduntallaajan ymmärrys tietoverkoista kasvoi ja kun ohjelmat muuttuivat niin helpoiksi käyttää, että laittomasta latailusta tuli koko kansan huvia.

Voidaankin miettiä, ovatko kansanmusiikkiwarettajat, animeharrastajat tai muut underground-kulttuurin kuluttajat oikeudenhaltijoiden kannalta suuri ongelmaryhmä. Valistunut arvaukseni on, etteivät ole, vaan että 99% sisältöteollisuuden ongelmista ratkeavat sillä, että isi maksaa Joni-Petterille tai Janna-Riinalle Spotifyn ja Netflixin, Pullisen Twitter-vastausta luovasti lainatakseni.

Mutta olisi se silti kivaa ostella J-poppia ilmestymispäivänä. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta.

(Pullisen jatkokirjoitus ja nettikeskustelun satoa aiheesta Hesarissa täällä.)