Sananvapaus ja vihapuhe -kirjoitukseni ensimmäisessä osassa käsittelin sitä, miten vihapuheen kriminalisointi väistämättä kaventaisi sananvapautta. Toisessa osassa lupasin käsitellä vihayhteisöjä ja sitä, miten vihainen puhe tuottaa vihapuhetta sekä myös kriminalisoituja ilmaisuja.
Finnish Internet Forumin paneelikeskustelussa Olli-Poika Parviainen (vihr.) mainitsi nk. vastamediat, joiden journalistiset ansiot usein ovat niin ja näin, ja jotka ovat tulleet tunnetuksi lähinnä vihaa ruokkivasta asenteestaan. Mielenkiintoista on, että välillä sellaisetkin ihmiset, jotka eivät allekirjoita vastamedioiden arvomaailmaa, käyvät lukemassa niitä viihdejulkaisuina. Parviainen totesikin vihan viihteellistyvän. Vihajulkaisujen, olivat ne sitten vastamediaa tai nettikirjoittelua, käydään lukemassa kahvikupposen kanssa huvikseen. Käydään ottamassa se ”päivittäinen annos vihaa”.
Onko tällainen vihan viihteellistyminen sitten hyvä vai huono asia? Joidenkin mielestä suomalaiset ovat tulleet hulluiksi: siinä, missä muutama vuosi sitten keskustelu netissä oli vielä suhteellisen sivistynyttä, nykyään ei ole mitenkään harvinaista, että useat ihmiset omalla nimellään ja kuvallaan kertovat, miten mutiaiset ja suvakit pitäisi viedä saunan taakse.
Tavallaan huojentavaa on, että toisin kuin arvoliberaalipiireissä välillä kuvitellaan, kaikki näistä nettihuutelijoista eivät ole tosissaan. Tikkurilan seurakunnan hyllyttämän, rasistisesti somessa huudelleen vahtimestarin reaktiot (ks. HS:n juttu aiheesta) olivat tässä mielessä kuvaavia:
”Nehän oli vain kirjoituksia! – – Mä saan ryhmään kirjoittaa mitä mä haluan. Niin moni muukin tuolla kirjoittaa mitä vaan.”
”En tiennyt, että ne menee jakoon ryhmän ulkopuolelle. Mutta nehän on vain kirjoituksia, en mä oikeasti mitään kirkkoa menisi polttamaan!”
Eli eivät kaikki tällaiset nettihuutelijat oikeasti mitään mitään kansanmurhia ja ampumisiskuja suunnittele, kunhan huutelevat turhautumistaan nettiin.
Toisaalta hyllytetyn vahtimestarin kommenteista käy ilmi myös se, mikä nykytilanteessa on ongelmana: ihmiset oikeasti tuntuvat kuvittelevan, että netissä voi sanoa ihan mitä vain, eikä sillä ole mitään vaikutusta mihinkään.
Miten olemme päätyneet tähän pisteeseen?
No siten, että mesoaminen tekee mesoamisesta hyväksyttävää. Kuten kirjoitukseni ensimmäisessä osassa totesin, vihainen puhe ja vihapuhe ovat samalla janalla, eikä niitä voida niiden limittymiskohdassa erottaa toisistaan. Kun kriittinen puhe yleistyy, vihainen puhe yleistyy. Ja kun vihainen puhe yleistyy, vihapuhe yleistyy. Ja kun vihapuhe yleistyy, päästään tilanteeseen, jossa jotkut syyllistyvät esim. kansanryhmää vastaan kiihottamiseen.
Siis: vihainen puhe tekee vihapuhetta hyväksytyksi ja sitä kautta laskee ihmisten kynnystä syyllistyä vihapuherikoksiin.
Näin ei tietenkään tarvitsisi olla. Tuollainen ”kriittisestä puheesta vihaiseen puheeseen, vihaisesta puheesta vihapuherikoksiin”-siirtymä on mahdollinen vain, jos perseilystä ei tule seurauksia. Ihmisille pitää olla selvää, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei, jotta rangaistavuus ei tule yllätyksenä.
Kuten kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, meillä on ihan tarpeeksi rikosnimikkeitä vihapuheen kattamiseen ja siitä rankaisemiseen. Ydinkysymys kuuluukin: miksi näitä rikosnimikkeitä ei käytetä? (Samaa aihetta MV-lehden suhteen sivusi Vesa Linja-aho kirjoituksessaan ”Huonot lakimiehet, vetelä poliisi vai mikä tässä maksaa?”)
Kaikenlaisten hippipiirien suosikkiselitys tietysti on, että poliisi ei puutu rasistiseen nettihuuteluun, koska kyttä on natsi. Itse veikkaan, että kysymys on vähän monitahoisempi. Tunnetusti poliisi joutuu priorisoimaan, mitä rikoksia se tutkii ja tällöin nuorten miesten vihainen nettihuutelu tuskin on tutkittavien rikosten kärkipäässä, varsinkaan jos uhkaukset eivät kohdistu kehenkään tiettyyn henkilöön.
Ongelmaton tilanne ei kuitenkaan ole. Oikeustieteessä on nimittäin tunnettu fakta, että rikosseuraamusjärjestelmän ennaltaehkäisevyyden kannalta oleellista ei niinkään ole rangaistuksien ankaruus kuin rangaistusten varmuus.
Siis: ylinopeuksia ehkäisee paremmin se, että poliisi tulee 99 % varmuudella huomauttamaan kaahailusta, kuin että poliisi läväyttää kuskille 500 000 euron sakon 1 % varmuudella. Sama kaava pätee lähes kaikessa rikollisuudessa. Seuraamuksen varmuus ratkaisee, seuraamuksen ankaruus ei niinkään.
Tällä hetkellä ihmiset saattavat olla vilpittömän hämmästyneitä siitä, että heidän nettihuutelullaan onkin jotain seurauksia. Mutta mikseivät olisi? Jos henkilö viettää kaiken aikansa netin vihayhteisöissä, jossa kenellekään ei tule ”mutiaisille nappi otsaan”-henkisestä kirjoittelusta mitään seurauksia, eihän hänellä ole mitään syytä uskoa, että sellaisen kirjoittaminen olisi lainvastaista. Tästä todisteena toimii edellämainittu Tikkurilan seurakunnan vahtimestari: ”Nehän oli vain kirjoituksia! – – Mä saan ryhmään kirjoittaa mitä mä haluan. Niin moni muukin tuolla kirjoittaa mitä vaan.”
Mutta mitä asialle pitäisi tehdä?
Jaa-a, paha sanoa. Tavallaan helppo vastaus on ”lisätään poliisin ja tuomioistuinten resursseja”, mutta haluaisin nähdä, mistä ne rahat kiskaistaan. Toinen tapa olisi jollain tavalla joukkoistaa vihapuherikoksiin puuttumista, mutta se taas herättää koko liudan muita kysymyksiä siitä, miten varmistuttaisiin tällaisen menettelyn tasapuolisuudesta, oikeellisuudesta, luotettavuudesta yms.
Ei tähän ole helppoa vastausta. Ehkä siksi olemmekin tässä. Hyvä alku kuitenkin olisi, että niitä rikosnimikkeitä käytettäisiin. Lisää rahaa poliisille ja tuomioistuimille saadaan Arkadianmäen suunnasta.
