Osaan tappaa. Olenhan pelannut väkivaltapelejä. Olen tappanutkin.
Golmud, Haixi, Qinghai, Kiina. Juoksen uudenkarheassa maastopuvussani mäkeä ylös. Vihollisen tarkka-ampuja yrittää ampua minut matalan rakennuksen katolta. Ryhmäni konekiväärimies ampuu suojatulta, kun sujahdan sisään rakennuksen avoimesta ovesta. Vihollinen! Painan liipaisinta. Haulikko ärjähtää ja vihollistaistelija kaatuu kuolleena maahan. Taistelun tiimellyksessä en tunne edes aseeni rekyyliä – nyt on kiire. Portaat katolle ovat vajaan kymmenen metrin päässä. Kahden askeleen jälkeen huomaan, etten ole yksin: toinen vihollinen, portaiden alapäässä, kyyryssä nurkassa. Nappaan pistoolini vyöltä ja ammun tätä. Päähän. Mies kaatuu maahan. Juoksen portaat ylös. Tarkka-ampuja ei ole huomannut minua. Hiivin hänen taakseen. Otan veitseni esiin ja viillän vihollisen kurkun auki. Tilanne hallussa, kaverit yhä elossa. Minä myös. Lue koko artikkeli…