Nintendo- ja Niantic-yhtiöiden yhteistyönä tekemä Pokemon Go ilmestyi vihdoinkin. Nintendon Pokemon-pelisarjaan perustuvan Pokemon Gon tekee jännäksi se, että se on nk. lisätyn todellisuuden peli, jossa pelaajat etsivät pokemon-hahmoja oikeasta maailmasta. Pelaajien siis täytyy kävellä ympäriinsä oikeasti otuksia löytääkseen. Monet ovat raportoineet käyneensä kymmenien kilometrien kävelylenkeillä otusten perässä.

Luulisi, että olisi vain ja ainoastaan hyvä, että nuoriso ja nuoret aikuiset saadaan liikkumaan ulkoilmaan. Höpö höpö, väärin liikuttu!

Liisa Nyqvist ja Risto Luukkonen kirjoittivat Helsingin Sanomien yleisönosastolle, miten nuorten pitäisi liikkua marjoja keräämässä, eikä mitään pokemoneja pyydystämässä. Miksi nuoret keräävät pokemoneja eivätkä marjoja? Hyvä kysymys.

Parempi kysymys kuitenkin olisi, miksi vanhukset keräävät marjoja eivätkä pokemoneja.

Tiedossa on, että joka vuosi marjametsään – niin, nimenomaan marjametsään – eksyy ties kuinka monta marjastajamummoa ja -pappaa. Näitä sitten etsitään sukulaisten, kylänmiesten ja varusmiesten voimin.

Kirjoituksessaan Luukkonen toteaa, että pokemonien etsiminen on pois ”läheisten kanssa olemisesta” tai ”hyödyllisestä harrastuksesta”. Luukkonen on yksiselitteisesti väärässä, sillä mikään ei estä poksujen etsimistä kavereiden kanssa ja villi huhu kertoo, että kävelylenkit kavereiden kanssa ovat ihan hyödyllisiä juttuja. Sen sijaan kadonneiden mummojen ja pappojen etsiminen on pois jostain muusta. Etsiminen tulee myös kalliiksi, jos helikopteri joudutaan ottamaan mukaan etsintöihin.

Jos mummot ja papat pelaisivat Pokemon Gota, eivät he eksyisi marjametsään, sillä Poksun pelaamisen edellytyksenä on älypuhelin, jossa on GPS-ominaisuus. Ja jos mummopapat tästä huolimatta eksyisivät, apu löytäisi helpommin perille GPS:n ansiosta.

Kirjoituksessaan Nyqvist toteaa, että ”- -poliitikotkin voisivat miettiä, miten nyky-Suomessa nuoret voisivat pelaamisen sijaan tai sen lisäksi tehdä jotain hyödyllistä oman elämänsä ja samalla Suomen kansantalouden hyväksi.” Hyvä pointti! Sen sijaan, että kirjoittelisi Helsingin Sanomiin, voisi vaikka olla ulkoilemassa pokemonien perässä.

Pokemoneja etsiessä vanhuksilla kasvaisi myös populaarikulttuurin tuntemus. Siinäpä vasta olisi jotain, millä pienentää sukupolvien välistä kuilua, kun voisi keskustella oman lapsen tai lapsenlapsen kanssa parhaista pokemonienmetsästysseuduista. Myös asiantuntijat, kuten pelikasvatuksen ammattilainen ja aiheesta väitöskirjaa tekevä Mikko Meriläinen ovat tätä mieltä.

Puhumattakaan siitä, että monet vanhukset kaipaisivat liikuntaa. Pokemonien perässä tallustellessa kävelyä tulee harrastettua kuin vahingossa. Lisäksi, kun Pokemon Gon nk. pokepysäkit on usein sijoitettu jonkin keskeisen maamerkin luokse, kasvaisi vanhuksillakin ymmärrys urbaaneista ympäristöistä.

…jos nämä syyt sille, miksi vanhusten tulisi pelata Pokemon Gota kuulostavat keksimällä keksityiltä, se johtunee siitä, että ne ovat keksimällä keksittyjä. Jokainen pointtini on kuitenkin sinällään totta: GPS auttaisi marjametsään eksyviä vanhuksia, populaarikulttuurin tuntemus ja yhteiset puheenaiheet jälkipolvien kanssa lievittäisivät sukupolvien välistä kuilua ja liikunta tekee hyvää ihan jokaiselle.

Näistä ehkä viimeinen onkin se ydinpointti. Eiköhän se ole ihan sama, ulkoilevatko nuoret pokemonien vai marjojen perässä, kunhan ulkoilevat. Sama koskee tietysti vanhuksia. Ja ai niin – NYT-liite juuri sopivasti selvittikin, että nuoret käyvät kuin käyvätkin marjassa.

Hitto kun nuoriso ei ollutkaan pilalla. Eihän sitä tiedä, miten päin tässä olisi.

Ehkä pitää lähteä etsimään parit pokemonit, että saa pään selvitettyä.