Olette varmaan jo kuulleet – perussuomalaisten Tampereen-kaupunginvaltuutettu Joakim Vigelius teki Youtubeen videon, jossa hän syytti Yleä ja sen Jälkiviisaat-ohjelman vieraita Anna Perhoa ja Maryan Abdulkarimia kaksoisstandardeista, kun nämä kehuivat Elokapinaa Mannerheimintien tukkimisesta, mutta tuomitsivat Convoy Finlandin samasta asiasta.
Ylen juristien mukaan video ei ollut sitaatti eikä sallittua parodiaa, joten se loukkasi Ylen tekijänoikeuksia. Youtube poisti videon Ylen vaatimuksesta. Annoin Helsingin Sanomille kommentin aiheesta, mutta nähdäkseni kokonaisuus ansaitsee kokonaisen kirjoituksen.
Oliko kyseessä parodia? Oliko kyseessä sitaatti? Miten Ylen olisi pitänyt toimia?
(Disclaimerina: tämä ei ole kirjoitus siitä, onko Elokapinan toiminta hyväksyttävämpää kuin Convoyn. Kirjoitus käsittelee nimenomaan Vigeliuksen videon oikeudellista analyysia ja Ylen toimintaa, ei Convoyta tai Elokapinaa sinänsä.)
Parodia – oikeus ivata
Ylen juristien mukaan Vigeliuksen videokooste ei ollut ”sallittu parodia”. Muunmuassa pilapiirtäjä Jyrki Vainio hämmästyi lausunnosta, täysin ymmärrettävästi:
Sallittu parodia ei kuitenkaan ole suomea, vaikka niin voisi luulla, vaan kyseessä on juristinkielinen ilmaus. Sallittu parodia viittaa tekijänoikeudellisesti sallittuihin parodioihin. Tekijänoikeudellisesti teos ei ole parodia vain siksi, että sitä kutsuu sellaiseksi, vaan parodian tulee täyttää tietyt reunaehdot.
Mutta mitä nämä ehdot sitten ovat? Sananmukaisesti parodia on ivamukaelma. Jotta teos olisi parodia, molempien edellytysten tulee täyttyä: parodian tulee olla ivallinen ja sen tulee olla mukaelma (ks. kirjoitukseni Fanitaide, parodia ja fanitaide parodiana jossa käsittelen myös tätä teemaa). Käytännössä tämä tarkoittaa, että parodisen teoksen tulee ivata jotain tai olla vähintään humoristinen. Lisäksi sen tulee olla mukaelma, eli parodiateoksen tekijän on täytynyt tehdä teos tai vähintäänkin osa siitä itse.
Tämä määritelmä on sinänsä täysin totta, mutta se on melko epätarkka. Siitä ei nimittäin käy ilmi, kuinka laveasti näitä ehtoja tulkitaan.
Suppea ja laaja parodia
Käsitykseni on, että Suomessa on perinteisesti noudatettu suhteellisen suppeaa parodiatulkintaa. Tällä tarkoitan tulkintaa, jossa ivan on tullut kohdistua
- Itse teokseen,
- Teoksen tekijään,
- Teoksen aiheeseen (Ks. Hietanen, Herkko: Pelleily sallittu? – Parodia tekijänoikeuden rajoituksena, Defensor Legis N:o 1/2009, s. 149)
Kun kyseessä pitää lisäksi olla mukaelma, on parodisen teoksen tekijän pitänyt tehdä teos tai vähintään merkittävä osuus siitä itse. Ei riitä, että vain sutaisee maalaukselle tussilla viikset ja kutsuu sitä parodiaksi. Parodiateoksen tulee olla parodistin valmistama.
Tämä ei tietenkään ole suppein mahdollinen tulkinta. Nähdäkseni suppein mahdollinen tulkinta on se, jossa iva saa kohdistua vain ja ainoastaan itse teokseen ja vain, jos parodinen teos on kokonaan itse valmistettu.
Laaja parodiatulkinta taas tarkoittaisi, että iva voisi kohdistua johonkin aivan muuhun asiaan kuin teokseen, sen tekijään tai teoksen aiheeseen. Tästä voisi olla kyse, jos vaikkapa sinänsä epäpoliittista kukkamaalausta käytettäisiin päivänpolitiikan kommentointiin. Mukaelman osalta riittäisi, että teos vain siirrettäisiin uuteen kontekstiin – parodistin ei siis tarvitsisi edes tehdä varsinaista parodiateosta.
Yllä esitetyt ovat ääripäitä. Välimalleja ei ole vaikea keksiä. Ivan alaa laajentaisi suppeasta vaikka se, että olisi sallittua ivata teoksen tai sen tekijän ilmentämiä yhteiskunnallisia arvoja. Itsenäisen panoksen osuutta mukaelman osalta on melko helppo venkslata suuntaan tai toiseen: riittääkö, että tulostaa kuvan maalauksesta ja piirtää tälle kopiolle viikset? Kuinka paljon videoleikkeitä pitää editoida? Ja niin edelleen.
Suomalaista vai eurooppalaista parodiaa?
Parodian tekijänoikeudellisia tulkintoja vaikeuttaa, ettei parodiasta ole kirjoitettu kovin paljoa suomalaista oikeustiedettä. Tämä selittyy ehkä sillä, että siitä ei ole kovin paljoa oikeuskäytäntöä tuomioistuimista. Tekijänoikeusneuvoston lausunnoissakin parodiaa käsitellään harvakseltaan. Yhteisenä selittävänä tekijänä voi olla, että parodiaa ei löydy Suomen tekijänoikeuslaista.
Totta se on: suomalainen tulkintaperinne (tai ehkä korrektimmin pohjoismainen tulkintaperinne) pohjaa siihen, että parodiasta ei ole erikseen säädetty tekijänoikeuslaissa, vaan sitä pidetään itsenäisenä muuntamisena. Itsenäinen muuntaminen on juristinkielinen käsite. Se tarkoittaa sitä, että teos voi inspiroitua toisesta olematta kopio. Tai jos vaikkapa Tuntemattoman sotilaan sivuja käytetään paperimassapatsaan pinnoitteena, paperimassapatsas ei ole Tuntemattoman sotilaan johdannaisteos, vaan itsenäinen teos. Ero on merkittävä, sillä johdannaisteosten sallittu käyttö vaatii alkuperäisen oikeudenhaltijan luvan, mutta itsenäisen teoksen käytöstä päättää tietysti teoksen tekijä itse. (Ohimennen todettakoon, että parodioiden määrittely itsenäisiksi teoksiksi on loogisesti hieman hassua, koska parodian täytyy muistuttaa alkuperäisteosta ainakin osittain, jotta ivaaminen toimisi (ks. myös Kari, Jussi: Parodia? Tekijänoikeusneuvosto ja lehmien tekijänoikeus, Turre Legalin blogi, 2017) – mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.)
”Mutta onneksi EU-tuomioistuin on antanut joitain päätöksiä parodiasta! Tokihan me voimme hakea niistä tulkinta-apua suomalaiseen parodiakäsitteeseen?” Jaa-a, emme välttämättä. Miksikö? Siksi, että EU-tuomioistuimen parodiatulkinnat koskevat tekijänoikeuslakien nk. parodiapoikkeusta. Tämä parodiapoikkeus taas perustuu EU:n InfoSoc-direktiiviin. Tiivistettynä InfoSoc-direktiivi (2001/29/EY) sanoo, että kansalliseen tekijänoikeuslakiin voidaan sisällyttää poikkeus parodian sallimiseksi. Ja juuri tätä poikkeusta Suomi ei ole saattanut voimaan, koska perinteinen parodiatulkinta perustuu vapaaseen muuntamiseen. (Ks. Kari, 2017, joskin tämä havainto Hietaselta. Samansuuntaisesti myös Hietanen, 2009, s. 150 sekä Alén-Savikko, Anette – Vakavasti otettava (va)iva – tekijänoikeudellisia huomioita parodiasta, s. 246 – 247, teoksessa Oikeus, tieto ja viesti – Viestintäoikeuden vuosikirja 2015 (toim. Päivi Korpisaari))
Rautalangasta vääntäen: parodia voi perustua joko perusteluun A (lakiin kirjattu parodiapoikkeus, joka perustuu EU-direktiiviin) tai perusteluun B (pohjoismainen, vapaaseen muuntamiseen perustuva parodia, jolle ei ole omaa pykälää). Kun EUT antaa tuomioita, se antaa niitä perustelun A osalta, eikä niitä ei voida soveltaa perusteluun B.
Tätä tulkintaa voidaan myös kritisoida. Alén-Savikon mukaan Erik Ficks on todennut, että ruotsalaista, vapaaseen muuntamiseen perustuvaa ”parodiapoikkeusta” tulisi tulkita EU-oikeuden mukaisesti (Alén-Savikko, 2015, s. 246 – 247). Samansuuntaiselle kannalle on Suomessa asettunut tekijänoikeusneuvosto jo aiemmin viitatussa Lehmät-tapauksessa (TN:2017:4). Lienee syytä mainita, että tekijänoikeusneuvosto ei ole tuomioistuin, vaan opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa toimiva asiantuntijaelin, joka antaa tulkintoja tekijänoikeudesta. Tyypillisesti suomalaiset tuomioistuimet ovat kuitenkin noudattaneet tekijänoikeusneuvoston tulkintoja hyvin pitkälti.
Lehmät-tapauksessa tekijänoikeusneuvosto viittaa suoraan EUT:n Deckmyn-tuomioon C-201/13 (Tekijänoikeusneuvoston viittaus on virheellinen. Tapaus on nimenomaan C-201/13 eikä C-203/13) ja asiaan ratkaisuehdotuksen tehneen julkisasiamies Villalónin kommentteihin. Tältä pohjalta voisi väittää, että EUT:n tulkintoja voidaan käyttää Suomessa vähintäänkin suunta-antavasti.
Mitä väliä tällä on? Kiitos kysymästä, vastaan siihen juuri.
Eurooppalainen parodiatulkinta on laveampi
Jos suomalainen parodiatulkinta olikin kapeahko, niin eurooppalainen ei ole, ainakaan Deckmyn-tuomion jälkeen. Parodian reunaehtoja käsitellessään EUT nimittäin toteaa, että ”parodia viittaa olemassa olevaan teokseen, mutta poikkeaa siitä havaittavissa olevalla tavalla, ja toisaalta se on huumorin tai pilailun ilmentymä” (kohta 20). Muita sisällöllisiä vaatimuksia parodialle ei ole.
Erityisen olennainen on tapaukseen liittyvä julkisasiamies Villalónin ratkaisuehdotus. Villalón nimittäin toteaa, että:
Olen taipuvainen uskomaan, että direktiiviin sisältyvää parodian käsitettä ei pidä rajoittaa siten, että se koskisi vain sellaista parodiaa, jonka kohteena on parodioitu alkuperäinen teos. Voidaan ehkä väittää, että oikeuskirjallisuuden näkökulmasta parodian ilmenemismuoto, jolla on pidempi historia, on parodia, jonka olennaisena tarkoituksena on esittää alkuperäistä teosta jossain tarkoituksessa. Tästä huolimatta ei voida kiistää sitä, että myös tapojen kritiikkiä, yhteiskuntakritiikkiä ja poliittista kritiikkiä on harjoitettu jo muinaisista ajoista lähtien ja ilmeisistä viestin tehokkuuteen liittyvistä syistä erityiskeinona, joka edellyttää sellaisen olemassa olevan teoksen muuttamista, joka on riittävästi sen yleisön tunnistettavissa, johon arvostelu kohdistuu.
Katson kaiken kaikkiaan, että parodian muoto, jota kuvaan kielellisen mukavuuden nimissä parodian välineeksi, on tällä hetkellä riittävästi juurtunut ”viestintäkulttuuriimme”, jotta sitä ei voida sulkea pois, kun muotoillaan direktiivissä tarkoitettua ”parodian” käsitettä.
Julkiasiamies Villalónin ratkaisuehdotus, kohdat 64 – 65. Lihavoinnit lisätty.
Villalón siis toteaa, että parodiaa voi käyttää myös välineenä jonkin aivan toisen asian ivaamiseen. Parodian ei siis tarvitse kohdistua teokseen, sen tekijään tai teoksen aiheeseen. Parodia voi kohdistua ihan mihin vain. Ja koska EUT:n mukaan parodian ainoina vaatimuksina on 1) viittaus olemassaolevaan teokseen (mutta siten, että parodinen teos eroaa lähdeteoksestaan havaittavissa olevalla tavalla) ja että 2) se on huumorin tai pilailun ilmentymä, parodian sovelluspiiri laajenee merkittävästi.
EUT kyllä huomauttaa, että silloin kun kyse on nimenomaan lakiin säädetystä parodiapoikkeuksesta, on tärkeää huomioida tasapaino tekijöiden oikeuksien ja toisaalta teosten käyttäjien välillä. Parodia ei siis voi tehdä tekijän oikeuksia tyhjäksi. Kun parodian sisällölliset ehdot ovat kuitenkin löyhät (muistuttaa toista teosta mutta eroaa siitä + huumorin tai pilailun ilmentymä), sen sovellusalue on todella laaja.
Vigeliuksen Yle-video suomalaisittain ja eurooppalaisittain
Mitä tämä kaikki tarkoittaa Vigeliuksen Yle-videon kannalta?
Ainakaan suppean suomalaisen tulkinnan perusteella Vigeliuksen video ei välttämättä ole parodia. Se on kyllä selvästi ivallinen, perussuomalaisethan ovat jo pitkään syyttäneet Yleä punavihreästä puolueellisuudesta. Hieman karrikoiden perussuomalainen kritiikki kuuluu: ”Yle kyllä taipuu vaikka millaiselle mutkalle oikeuttaakseen vihervasemmiston teot, mutta perussuomalaisia kyllä lyödään aina kun pystytään”.
Vigeliuksen video osoittaa Yleä sormella ja sanoo: ”Olette aina kiistäneet puolueellisuutenne, mutta nyt siitä on todisteet. Katsokaa miten hölmöiltä näytätte kun kaksoisstandardinne tuo esiin!” Videon iva kohdistuu teoksen tekijään (Yle) ja on suorastaan kouriintuntuvaa.
Mutta onko video mukaelma? Se koostuu kahden eri Jälkiviisaat-jakson palasista, jotka on liitetty yhteen. Lisäksi videoon on lisätty Elokapina-aiheisen keskustelun yhteyteen teksti ”Kun Elokapina tukkii tiet”. Convoyn kohdalla tekstiä ei ole. Videon loppuun on lisätty sad trombone -ääniefekti. Uskoisin, että Vigeliuksen itsensäkään mielestä hänen työnsä määrä ei ole kovin suuri. Ja miksi olisi? Eihän Vigeliuksen tarkoituksena ole ollut tehdä mitään videotaideteosta, vaan todistella väitettä Ylen kaksoisstandardeista. Voisi sanoa, että videon teho perustuu juuri siihen, että Vigelius on pitänyt oman panoksensa minimissä: ”Ei minun tarvitse mitään editoida, katsokaa itse ja vetäkää johtopäätökset”.
Kun suomalainen tulkinta on kuitenkin edellyttänyt myös mukaelmaehdon täyttymistä, Vigeliuksen video ei välttämättä olisi suomalaisen tulkinnan mukaan parodia, nimenomaan Vigeliuksen vähäisen panoksen vuoksi.
Eurooppalaisittain tulkittuna tilanne on osin erilainen. Ivatarkoitusta ei tarvitse hirveästi miettiä, sillä video on selvästi pilailun tai huumorin ilmentymä. Mutta eroaako se lähdeteoksestaan ”havaittavissa olevalla tavalla”? Sinällään on aivan selvää, että Vigeliuksen video ei ole 1:1 Ylen videon kanssa, sillä siinä on teksti ”kun Elokapina tukkii tiet” ja lisätty ääniefekti. Toisaalta itse Ylen videot ovat… no, ne ovat niitä Ylen videoita.
Täytyy myöntää, että minulle ei ole selvää, täyttäisikö tämä eurooppalaisen tulkinnan kriteerit. Vigeliuksen tekemät osiot ovat kyllä selkeästi erotettavissa, mutta suurin osa videosta on alkuperäistä materiaalia. Hyvin todennäköisesti video olisi eurooppalaisittain parodia, mutta varmaksi en uskalla vannoa.
Ja sitten se tuhannen taalan kysymys: kumpaa tulkintaa Suomessa sovellettaisiin? Vaikka tulkinta-apua haettaisiinkin eurooppalaisesta oikeuskäytännöstä, on epäselvää, toteutuisiko ”mukaelma”-osuus tarpeeksi. Menisikö Vigeliuksen video parodiasta? Ei välttämättä, mutta joudun toteamaan, etten voi olla varma.
Sitaatti – oikeus lainata
Toisin kuin parodia, sitaattioikeus löytyy tekijänoikeuslaista, tarkemmin sanottuna sen 22 §:stä. Sitaattioikeus on määritelty ytimekkäästi:
”Julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.”
Lainkohta kätkee sisäänsä kolme ehtoa:
- Teoksen tulee olla julkistettu,
- Lainausten tulee olla hyvän tavan mukaisia, ja
- Niiden tulee olla tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.
Kaikkien kolmen ehdon tulee täyttyä. Mitä ehdot tarkoittavat?
Julkistaminen on eri asia kuin julkaiseminen. Teos on julkistettu, kun se on luvallisesti saatettu yleisön saataviin. Teos on julkaistu, kun sen kappaleita on luvallisesti laitettu myyntiin tai muuten levitetty yleisölle (ks. Julkistaminen ja julkaiseminen operight.fi-sivustolla).
Lainauksen hyvän tavan mukaisuus tarkoittaa vakiintunutta käytäntöä. Tyypillisesti tämä tarkoittaa tekijän ja teoksen nimen ilmaisemista, mutta käytäntö voi vaihdella aloittain. Toisaalta hyvä tapa on muutakin. Lainauksen ei tarvitse olla sanatarkka, vaan sanamuotoja tai sanajärjestystä voidaan muuttaa, mutta muuntelu ei kuitenkaan saa muuttaa lainausta sisällöltään tai tyyliltään. Se rikkoisi hyvää tapaa.
Tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa taas viittaa lainauksen pituuteen. Mitään tarkkaa sanamäärää tai sekuntimäärää ei voida esittää, sillä tarkoituksen edellyttämä laajuus vaihtelee tapauskohtaisesti. Tavallisesti se tarkoittaa sitä, ettei lainaus saa olla pidempi kuin on tarpeen. Toisaalta lainaus ei saa olla myöskään niin lyhyt, että se antaisi väärän kuvan asioista.
Sitaattioikeuden käyttämisellä on myös eräs lisäehto, niin kutsuttu vetoamisfunktio. Sitaattioikeus on olemassa erityisesti keskustelun, kommentoinnin ja kritiikin mahdollistamiseksi. Vetoamisfunktio siis edellyttää, että lainaamisen on oltava tarpeellista. Lainausta ei saa ottaa vain mausteeksi. Eroa havainnollistaa tekijänoikeusneuvoston lausunto TN:1997:9. Tapauksessa oli kyse musiikkiotteiden käytöstä multimediateoksessa. Multimediateos oli digitaalinen albumi hakijan lapsuusvuosista. Ideana oli, että esimerkiksi vuoden 1965 kohdalla olisi soinut ote tai otteita ”ulkomaisesta populaarimusiikista” kyseiseltä vuodelta.
Tekijänoikeusneuvosto totesi, että musiikkiotteita ei saa käyttää sitaattioikeuden perusteella, sillä
”Multimedia ei siten suoranaisesti käsittele sitä musiikkia, josta multimediaan on aiottu ottaa näytteitä. Musiikkinäytteiden tarkoituksena on lausuntopyynnön mukaan toimia valokuvien ja muun materiaalin tallentamisajankohdan ajankuvan rakennusaineina ja muodostaa kyseistä aikaa kuvaava äänimaisema. —
Lausuntopyynnön tapauksessa multimediaan sisältyvien musiikkinäytteiden ei voida katsoa toteuttavan tekijänoikeuslain 22 §:n sitaattisäännöksen käyttämisen edellytyksenä olevaa vetoamisfunktiota. Musiikkinäytteiden käyttämisessä ei toteudu vaatimus sitaattien käyttämisestä esimerkiksi sävellysteoksen havainnollistamiseksi, puolustamiseksi, kuvailemiseksi tai arvostelemiseksi.”
TN:1997:9, s. 6 – 7
Eli: kun musiikkinäytteiden tarkoituksena oli vain maustaa esitystä ja luoda tunnelmaa, tekijänoikeusneuvosto totesi, että kyse ei ollut sitaatista. Nähdäkseni tämä on täysin oikea arvio. Sitaattioikeuden käytöstä olisi voinut olla kyse, jos esitys olisi kommentoinut tai arvioinut musiikkikappaleita jotenkin. Jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi tietyn artistin musiikin kommentointi tai esittely, musiikkiotteet vaikkapa innovatiivisten sointukulkujen, uudenlaisten soittotekniikoiden tai uudenlaisen miksaustyylin esittelyyn olisivat voineet olla sallittuja. Kun kyse oli vain oman esityksen maustamisesta musiikin käytöllä, sitaattioikeus ei soveltunut tapaukseen.
Olisiko Vigeliuksen video perusteltavissa sitaattioikeuden käytöllä?
Vigeliuksen video ja sitaattioikeus
Verrataan Vigeliuksen videota sitaattioikeuden käytön edellytyksiin.
Onko teos julkistettu? Vastaus on kyllä. Vigeliuksen videon lähdemateriaali koostuu kahdesta eri Jälkiviisaat-ohjelman jaksosta. Molemmat jaksot on esitetty televisiossa. Teokset on siis julkistettu.
Ovatko lainaukset hyvän tavan mukaisia? Vigeliuksen video on koostettu kahdesta eri jaksosta, jotka on miksattu yhteen. Niihin Vigelius on lisännyt tekstin ja ääniefektin. On selvää, että videoon on yhdistelty kahta eri jaksoa. Helpoiten asian huomaa Anna Perhon vaatteiden muuttumisesta. Lisäksi uutisia seuraava ihminen tietää, että Elokapinasta ja Convoysta on puhuttu ja ne ovat tapahtuneet eri aikoina. Eroa korostaa Vigeliuksen lisäämä teksti ”Kun Elokapina tukkii tiet”. Omasta mielestäni on päivänselvää, mikä osa Vigeliuksen videosta on suoraa lainausta Yleltä ja mikä hänen panostaan. Sitä en tiedä, ilmoittiko Vigelius Youtubessa lähdetietoja, ts. mistä videot on otettu ja kuka on niiden oikeudenomistaja, tai mistä Jälkiviisaiden jaksoista lainaukset ovat. Toisaalta, kun videon alareunassa näkyy korostevärillä ”JÄLKIVIISAAT” ja Yle.fi-tekstin sisältäviä uutisotsikoita, ainakin suomalaiselle yleisölle pitäisi olla täysin selvää, mistä ohjelmasta on kyse ja kuka sen on tehnyt.
Onko lainaukset tehty tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa? Olennaista on muistaa, että lainaukset eivät saa olla liian pitkiä, mutta eivät liian lyhyitäkään. Ne eivät saa olla harhaanjohtavia. Tällä perusteella Vigeliuksen videota voisi arvostella: lainaukset ovat niin lyhyitä, ettei asiayhteys käy niistä ilmi (ks. esim. Katleena Kortesuon kirjoitus aiheesta). Toisaalta, kun itse katsoin Jälkiviisaiden relevantit pätkät, ei niistä ole paljoa leikattu. Ainoa relevantti kohta on Kortesuonkin mainitsema Perhon toteamus siitä, että kyllä Suomessa saa osoittaa mieltä (oli kyseessä Elokapina tai Convoy). Keskustelu Jälkiviisaissa on muutenkin kepeää ja huumorin sävyttämää. Esimerkiksi Perhon maininta ”Venäjän hybridioperaatiosta” on selvästi humoristista liioittelua, nk. hyperbola. Toisaalta huumorin mukanaolo ei tarkoita, etteikö lausunnoista olisi pääteltävissä jotain. Itse sanoisin, ettei asiayhteys ole Vigeliuksen videossa mukana täysin, mutta ei sitä varsinaisesti harhaanjohtavana voida pitää.
Lopulta pitää kysyä, täyttyykö vetoamisfunktio. Nähdäkseni täyttyy. Vaikka Vigeliuksen oma panos videoiden sisällön kommentointiin on melko kevyt, hänen viestinsä tulee kyllä selvästi läpi. Koko Vigeliuksen pointti on syyttää Yleä kaksoisstandardeista, mikä onnistuu parhaiten vain lyömällä todisteet pöytään ja antamalla katsojan tehdä omat päätelmänsä.
Eli: menisikö Vigeliuksen video sitaatista? Asiaan liittyy tiettyjä epävarmuustekijöitä, mutta pidän hyvin todennäköisenä, että kyseessä on pätevä sitaatti. Tätä ei muuta se, että Vigeliuksen oma kommentti asiaan on hyvin lyhyt, lähes olematon. Video puhuu Vigeliuksen puolesta, juuri kuten hän on sen tarkoittanutkin.
Pitikö Ylen reagoida?
Olen tässä kirjoituksessa aiemmin osoittanut, että Vigeliuksen video ei välttämättä ole parodia, mutta se on hyvin todennäköisesti sitaatti. Mitä tämä tarkoittaa Ylen kannalta? Ylehän poistatti videon Youtubesta.
Ensinnäkin pitää muistaa, että yksikin soveltuva tekijänoikeuden rajoitus tai muu oikeutusperuste tekee lähdeteoksen käytöstä sallittua. Tämä voi olla itsestään selvää. Ei siis ole tarpeen, että Vigeliuksen video olisi sekä parodia että sitaatti. Jos video täyttää kumman tahansa ehdon, sen käyttö on sallittua.
Toiseksi, oikeuden olemassaolo ei tarkoita, että sitä tarvitsee käyttää. Kuten Helsingin Sanomille totesin, vaikka Ylen tekijänoikeuksia olisikin videossa rikottu, ei Ylellä ole mitään pakkoa vaatia videon poistamista. Itse usein töissä totean, että ”vaikka meillä olisi oikeus, ei tarkoita, että meidän täytyy käyttää sitä”. Päätös pitää perustella jollain muullakin seikalla kuin sillä, että niin voi tehdä.
Tältä kannalta Ylen toiminta näyttää hyvin erikoiselta.
Nähdäkseni Vigeliuksella on ollut oikeus videon tekemiseen vähintään sitaatin perusteella. Mahdollisesti myös parodian perusteella. Yle on kuulemma keskustellut videosta juristiensa kanssa ja päätynyt siihen, että kyseessä ei ole parodia eikä sitaatti. Parodiatulkinnan voin vielä ymmärtää, mutta sitaatin osalta en pääse Ylen kanssa samaan lopputulokseen kuin todella tarkoitushakuisella tulkinnalla.
Kuten Helsingin Sanomatkin huomauttaa, Ylellä ei tietenkään ole mitään velvollisuutta sallia heidän oikeuksiaan loukkaavaa sisältöä. Tämä on täysin totta, mutta kuten HS:kin jatkaa, kyseessä ei ollut esimerkiksi kokonainen jakso Ylen tuottamasta dokumenttisarjasta tai TV-ohjelmasta, vaan katkelma keskusteluohjelmasta.
Ero on oleellinen. Kuten Kortesuo kirjoituksessaan toteaa, me kaikki olemme maksaneet Yle-veroa, joten voisi hyvin argumentoida, että me kansana omistamme Yle-sisällöt. Tämä analyysi ei tietenkään ole juridisesti pätevä, mutta ei sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Moraaliselta kannalta Kortesuo on nähdäkseni oikeassa: ihmisten on hyvin hankala nähdä, mikä Vigeliuksen videossa oli niin kamalaa, että Ylen piti vaatia sen poistoa.
Asiaa ei auta Ylen selittelyt siitä, että ”juristien mukaan kyseessä ei ollut sallittu parodia eikä sitaatti”, koska tämä ei vastaa siihen oikeaan kysymykseen: miksi video piti poistaa?
Jos kyse olisi tavaramerkistä, reaktio voisi olla perusteltu. Tavaramerkin voi nimittäin menettää, jos tavaramerkkiloukkauksiin ei puutu. Tekijänoikeudessa ei kuitenkaan ole tällaista rajoitusta, joten pelkkä oikeudenloukkaus ei vielä ole riittävä perustelu.
Kaikki tämä näyttää vain ja ainoastaan siltä, että Yle ei kestänyt siihen kohdistuvaa pilkallista arvostelua ja vaati videon poistoa tästä syystä. Oliko näin?
Pikkulinnut kertovat: kyse on Ylen prosessista
Luotettavat pikkulinnut kertoivat, että kyse olisi enemmänkin Ylen ja sen palveluntarjoajien (käsittääkseni Tekijänoikeuden Tiedotus- ja Valvontakeskus ry eli TTVK) prosessista, joka menee jotenkin näin:
- Joku ilmoittaa Ylelle oikeudenloukkauksesta.
- Epäilty oikeudenloukkaus raportoidaan juristeille (TTVK).
- TTVK analysoi epäillyn loukkauksen ja ilmoittaa analyysin tuloksen Ylelle.
- Jos TTVK toteaa että tekijänoikeuksia on loukattu, Yle vaatii videon poistoa.
On sinänsä uskottavaa, että tuollainen prosessi voisi olla olemassa. Ongelma on kuitenkin siinä, että siitä puuttuu erittäin oleellinen kohta 5: ”Onko tämän tekijänoikeuksia mahdollisesti loukkaavan videon olemassaolosta jotain haittaa?” Jos/kun tämä analyysi puuttuu, prosessi näyttäytyy erikoisena kneejerk-prosessina, joka perustuu puhtaasti siihen, että joku ilmoittaa epäillystä loukkauksesta ja että loukkaus on muodollisesti voinut tapahtua. Mutta se olennainen, ehkä jopa tärkein osuus puuttuu: pitääkö asiaan reagoida? Kannattaako asiaan puuttua?
Itse asiassa tämäkin olisi ollut Yleltä kelvollinen vastaus: ”Emme arvioi sitä, onko henkilöllä mahdollisesti hyvät tai huonot tarkoitusperät. Emme myöskään ole tietoisia kaikista mahdollisista oikeudenloukkauksista. Mutta puutumme kaikkiin oikeudenloukkauksiin, jotka meille ilmoitetaan, pieniinkin. Tästä meille raportoitiin, joten puutuimme siihen”
Toinen olisi ollut perustella videon poistoa esimerkiksi sen mahdollisella harhaanjohtavuudella. Ilmeisesti Yle tai TTVK on tulkinnut, että jokin tällainen peruste on olemassa, kun sitaattioikeus on tulkinnalla (vaikkakin melko tarkoitushakuisella sellaisella) sivuutettu. Mutta tätäkään Yle ei ole sanonut ääneen.
En ole varma, mitä mieltä olisin siitä selityksestä, että kyse on vain prosessista. Kuten totesin, en sinällään epäile etteikö se voisi olla totta. Se on minusta jopa todennäköistä. Erityisen fiksulta prosessi ei kuitenkaan vaikuta, jos se todella perustuu pelkkiin muotoseikkoihin eikä mitenkään huomioi oikeudenloukkauksen luonnetta.
Mitä opimme tästä?
Lopuksi on jälleen klassikkokysymyksen aika, eli mitä opimme tästä.
Juridiselta kannalta case Vigelius on mielenkiintoinen, sillä se sijoittuu parodian ja sitaatin välimaastoon ja voisi periaatteessa olla kumpi vain. Voidaanko sitä pitää parodiana riippuu paljolti siitä, tulkitaanko parodiaa ahtaasti perinteisen pohjoismaisen mallin mukaan, vai laajasti eurooppalaisen mallin mukaan. Sen sitaattiluonne näyttää kuitenkin minusta melko selkeältä.
Ylellä on voinut olla oikeus puuttua videoon. Sillä ei kuitenkaan ole ollut siihen mitään velvollisuutta. Todennäköisimmältä selitykseltä näyttää, että Yle puuttuu sisältöihin prosessinsa mukaisesti. Kehuja Ylelle ei kuitenkaan voi prosessista antaa, koska se tuntuu toimivan hyvin muodollisin perustein ja tarkoituksenmukaisuusharkinta puuttuu.
Lopulta on aika selvää, että mähinän selvä voittaja oli Vigelius ja perussuomalaiset. Perussuomalaiset ovat jo pitkään syyttäneet Yleä puolueellisuudesta, punavihreiden suosimisesta ja perussuomalaisten vastaisuudesta. Nyt Vigelius huomasi tilaisuuden tulleen. Hän olisi tuskin voinut parempaa vastaanottoa toivoa: poistattamalla videon Youtubesta Yle varmisti sen leviämisen Streisand-efektin ansiosta. Uutisia oli niin Helsingin Sanomissa kuin iltapäivälehdissäkin. Vigelius sai hetkessä roppakaupalla julkisuutta. Ja mikä Vigeliuksen kannalta parasta, Yle näytti omalla toiminnallaan vain todistavan Vigeliuksen ja muiden perussuomalaisten kritiikin todeksi.
Yle taas ei oikeastaan tuntunut tietävän, miksi he olivat videon poistoa vaatineet. Jos syy oli Vigeliuksen videon harhaanjohtavuudessa, tämä olisi pitänyt kertoa. Tai jos syy oli prosessissa, tämä olisi pitänyt tuoda julkisuuteen. On kerrassaan hämmästyttävää, miten housut kintuissa Yle päästiin yllättämään ja miten huonosti Yle reagoi.
Parodia on muuttumassa
On mahdollista, että case Vigelius jää Suomen viimeiseksi perinteiseksi parodiatapaukseksi. Suomen tekijänoikeuslakia ollaan nimittäin muuttamassa DSM-direktiiviin ((EU) 2019/790) perustuen. Direktiivin implementoinnin myötä Suomikin on saamassa lakiin parodiapoikkeuksen.
Direktiivi piti saattaa voimaan jo kesän 2021 aikana, mutta ilmeisesti koronatilanteesta johtuen prosessi on vielä kesken. Ilmeisesti valmista pitäisi tulla kevään 2022 aikana.
Luonnos hallituksen esitykseksi on melko selväsanainen. Parodiapoikkeus on tulossa, nimenomaan eurooppalaisen kehityksen huomioimiseksi.
Kun parodiapoikkeus lisätään Suomen tekijänoikeuslakiin, sallitun parodian ala laajenee eurooppalaista vastaavaksi. Tuolloin ratkaistavia asioita ovat vain onko parodiateos huumorin tai pilailun ilmentymä, ja onko se erotettavissa lähdeteoksestaan.
Tällaisessa ympäristössä Vigeliuksen video olisi epäilemättä mennyt parodiasta.
Eiköhän Yle ole natsien suojatyöpaikka.
Kiitos tästä sisältörikkaasta kommentista!
Kirjoittaja huomioi Vigeliuksen videon sisällön liian suppeasti, lähinnä aineistomäärän perusteella.
Kyse on kuitenkin itsenäisestä teoksesta, jossa henkilöt on uudelleenroolitettu keskustelemaan itseään vastaan. Myös narratiivinen rakenne on täysin uusi eikä YLE:ltä lainattu.
Näistä syistä on mahdotonta väittää uskottavasti että parodiakynnys jäisi kyseenalaiseksi.
Jalle: kiitos kommentista! Lienee syytä painottaa, että analyysini perustuu nimenomaan parodian oikeudelliselle arvioinnille.
Vigeliuksen video voi hyvinkin olla parodia vaikkapa elokuvataiteen mielessä. Tekijänoikeusnäkökulmasta näin ei kuitenkaan välttämättä ole.
Kiitos laajasta ja varsinkin neutraalista, juristin näkemyksestä asiaan!
TimoK: Kiitos itsellesi! Pyrinkin tässä analysoimaan videon niin neutraalisti kuin mahdollista. Politiikka on politiikkaa, mutta kun juridiikasta puhutaan, niin sääntöjen pitää olla kaikille samat.