”Raiskaaja sai 2,5 vuotta ehdollista vankeutta”, lehdessä luki. ”Vain kaksi ja puoli vuotta!? Ja eihän ehdollinen vankeus edes ole mikään rangaistus!” mies manasi.

Melko tyypillinen reaktio, jos somea lukee. Kaikkihan tietävät, että rikosoikeudellisten rangaistusten tulee olla kovia. Muuten homma ei toimi. Sehän on selvä: rangaistus on pelote. Jos rangaistus on kova, ihmiset tekevät vähemmän rikoksia.

Mutta entä jos kovat rangaistukset itse asiassa lisäävät rikoksia?

Oikeusministeriö hakee kovuutta

Helsingin Sanomat uutisoi reilu viikko sitten, että oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) tahtoo Suomeen kovempia rangaistuksia.

Häkkäsen mukaan rangaistuksilla on kaksi tehtävää: niiden pitää ensinnäkin sovittaa tuomitun teko yhteiskunnan silmissä riittävällä rangaistuksella ja toisaalta kuntouttaa henkilö takaisin yhteiskuntakelpoiseksi. Häkkänen toteaa, että näistä ensimmäinen on rangaistuksen tärkein funktio. Kuntouttaminen on vasta toissijainen, ikään kuin oheistoiminto.

Näille linjauksille löytyy varmasti tukea myös kansan syvistä riveistä. Eilen Helsingin Sanomat nimittäin uutisoi, että ”suomalaiset haluavat kovempia tuomioita väkivalta- ja seksuaalirikoksista”. Uutinen ei juuri yllättänyt ainakaan itseäni, sillä tätähän se julkinen kansalaiskeskustelu rangaistuksista usein on.

Oikeusministerin linja kuulostaakin intuitiiviselta. Rikollisia kuuluu rangaista. Se on vain ja ainoastaan oikein. Rosvot kaipaavat kuria ja röyhkeät rosvot kovaa kuria.

Oikeustieteellisen peloteteorian mukaan rangaistusten teho perustuu kahteen asiaan: erityisestävyyteen ja yleisestävyyteen. Erityisestävyys tarkoittaa, että jos joku syyllistyy rikokseen, hänet voidaan heittää vankilaan. Rikoksentekijä siis eristetään ympäristöstä, jota hän rikollisella toiminnallaan häiritsee. Yleisestävyys taas tarkoittaa, että kun ihmiset tietävät jonkin toiminnan kielletyksi ja rangaistavaksi, he eivät tee niin, sillä se johtaisi rangaistukseen.

Kuten oikeusministerin linjaus, myös peloteteoria kuulostaa intuitiiviselta. Mitä kovempi rikos, sitä kovempi rangaistus. Mitä kovempia rangaistuksia, sitä vähemmän rikoksia.

Tässä on vain yksi ongelma. Maailma ei toimi näin intuitiivisesti. Häkkänenkin tietää ja myöntää, ettei peloteteoria toimi:

”Tärkeintä on se, että se [rangaistus] tuntuu sille henkilölle. Se, onko sillä ennaltaehkäisevää vaikutusta, se on aina hankalampi kysymys.”

Mistä siis on kyse? Tutustutaan nopeasti rangaistusteorioihin.

Top 3 rangaistusteoriat

Kuten Wikipediasta (tai oikeussosiologian ja kriminologian kirjoista) voimme lukea, ”rangaistusteorioiden tavoitteena on perustella, miksi yhteiskunta on oikeutettu rankaisemaan ja tätä kautta aiheuttamaan kärsimystä sen näkökulmasta väärin tehneelle yksilölle.”

Retributiivisen teorian eli sovitusteorian mukaan rangaistus on luonnollinen seuraus rikoksesta. Rangaistuksella rikollinen tasoittaa tilinsä muun yhteisön kanssa. Silmä silmästä. Rikollinen on tehnyt väärin. Joko hän on hyötynyt epäoikeutetusti tai aiheuttanut vahinkoa epäoikeutetusti. Rangaistus on yhteiskunnan langettama oikeansuuruinen ”kosto”, jolla rikollinen hyvittää tekonsa.

Preventiivisen teorian mukaan rangaistus oikeutetaan sen yhteiskunnallisilla seurauksilla. Yllä kerrottu peloteteoria on yksi preventiivinen teoria.

Kommunikatiivisessa teoriassa rikoksentekijälle pyritään kertomaan, että hän on tehnyt väärin. Tavoitteena on, että rikoksentekijän kanssa käytäisiin vastavuoroista keskustelua hänen teostaan. Rikoksentekijää ei pyritä ”pelottelemaan” lainkuuliaiseksi, vaan hänet yritetään saada sisäistämään, että laki on säädetty meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Todettakoon, että kaikissa rikosoikeudellisissa järjestelmässä on elementtejä kaikista näistä teorioista. Kannanotollaan Häkkänen painottaa selvästi kahta ensimmäistä teoriaa; kolmas on sitten se ”toissijainen” funktio.

Ei väärin mutta ei oikeinkaan

Helsingin Sanomille Häkkänen toteaa, että rangaistusjärjestelmän kovuus on arvopoliittinen kysymys, joka kuuluu eduskunnan päätettäväksi. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja perustuslaki tulee ottaa rangaistuskäytäntöä miettiessä huomioon, mutta ”näiden sisällä pystytään harjoittamaan hyvinkin eduskunnan päättämää rikosoikeuspolitiiikkaa ja siinä voidaan valita erilaisia suuntia. Ihan hyvin voidaan valita ripauksen verran kireämpi rangaistuspolitiikka”.

Häkkänen ei sinänsä ole väärässä: aivan varmasti eduskunnalla on liikkumavaraa siinä, kuinka kovia rangaistuksia kustakin rikoksesta voidaan antaa.

Kysymys vain kuuluu, onko tässä mitään järkeä?

Oikeusministeriö julkaisi hiljattain arvomuistion rikoslain kehityksestä ja tulevista kehitystarpeista (Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 7:2018). Tarkasteltavina olivat erityisesti seksuaali-, väkivalta-, rattijuopumus- ja talousrikokset.

Mietinnön sivulla 32 todetaan, että ”Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi –”.

Lisäksi oikeussosiologisista ja kriminologisista tutkimuksista tiedetään, että erityisesti pitkät vankeusrangaistukset lisäävät rikollisuutta: vangin yhteiskunnalliset kontaktit vähentyvät, mikä vaikeuttaa normaaliin elämään palautumista. Sen sijaan vankilassa tutustuu muihin rikollisiin, mikä edistää rikolliskontaktien syntymistä. Vangit oppivat ”rikollisen identiteetin”, ts. he alkavat pitää itseään rikollisina. Vaikka voisi kuvitella, että se on vain oikein, tästä identiteetistä on vapautuessa haittaa, sillä se lisää rikoksia edelleen.

Sen sijaan toimiviksi keinoiksi rikollisuuden vähentämiseen on havaittu erilaiset tukimuodot, kouluttaminen, yms. Toisin sanoen: mitä vähemmän vankila on vankila ja mitä enemmän se on kuntoutus- ja koulutuslaitos, sitä enemmän vankiloista vapautuu yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, jotka kykenevät kunnolliseen elämään ja jotka eivät tee rikoksia.

Tässä on vain yksi huono puoli: tällainen malli ei tunnu oikealta. Ne ovat perkele rikollisia ja niitä kuuluu rangaista!

Kun lastenraiskaaja joutuu vankilaan, ihmiset eivät todellakaan halua lukea, miten oman elämänsä Jammu-setä on veistellyt lampunjalkoja ja keskustellut psykologin kanssa miten pahalta tuntuu kun joutui vankilaan. He haluavat lukea, että tällä on aivan perkeleen kurjaa. Siitäs sai.

Kun kaikkea ei voi saada, pitää valita

Oikeusministeri Häkkänen totesi ihan oikein, että rikosoikeudellisessa rangaistusjärjestelmässämme on liikkumavaraa ja että arvopoliittisten valintojen tekeminen on eduskunnan tehtävä. Tässä Häkkänen on täysin oikeassa.

Ongelma on vain se, että kuten yllä kerroin, ne intuitiivisilta tuntuvat rangaistusjärjestelmät eivät oikeastaan ole kovin tehokkaita. Ne eivät erityisesti vähennä rikollisuutta ja saattavat jopa lisätä sitä.

Toisaalta ne rikollisuutta tehokkaasti vähentävät järjestelmät, joilla pahantekijät muuttuvat tuottaviksi kansalaisiksi, tuntuvat ihmisistä vääriltä, epäoikeudenmukaisilta ja ennen kaikkea liian lieviltä.

Kaikkea ei voi saada. Haluammeko järjestelmän, joka tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, mutta todellisuudessa lisää sitä? Vai haluammeko järjestelmän, joka todellisuudessa vähentää rikollisuutta, vaikka se ei tuntuisi tekevän niin?

”Näin nämä asiat koetaan” on harvoin järkevä peruste millekään toiminnalle. Rikosoikeudellinen järjestelmämme ei ole tässä suhteessa poikkeus.