Sananvapaus – etukäteistä vai jälkiperäistä kontrollia?

Minua haastateltiin joskus vuonna 2016 erääseen mediaan, aiheena sananvapaus. Median olen jo unohtanut. Ehkä se on hyvä asia, sillä se oli paskin haastattelu, jonka olen koskaan antanut. Se oli varmaan toimittajan ammattitaitoa, että hän sai näkemyksistäni jotain koherenttia irti, vaikka vastaukseni olivat juuri sellaista selkärangatonta toisaalta – toisaalta -vätystelyä, josta juristeja usein syytetään ja jonka välttämisessä olen ainakin omasta mielestäni ollut melko hyvä.

Omassa mielessäni pointtini olivat ihan hyviä. En vain osannut ilmaista niitä koherentisti. Yritin siis sanoa, että sananvapaus on vähän mutkikkaampi juttu kuin mitä yleisesti ymmärretään. Ja kun sanon ”yleisesti ymmärretään”, tarkoitan niitä molempia väärinymmärryksiä:

  1. Että sananvapaus olisi oikeus sanoa ihan mitä vain, ilman minkäänlaisia seurauksia.
  2. Että sananvapaus olisi vapautta (vain) etukäteisestä kontrollista.

Nyt uskon menevän vähän paremmin, joten kokeillaanpa uusiksi.

Sananvapaus puhuttaa Twitterissä

Kimmokkeena kirjoitukselle oli tämä twiitti ja sen saama vastaanotto:

Jos twiitti ei näy, siinä lakimies Onni Rostila jokseenkin provokatiivisesti toteaa:

En käsitä mitä tarkoitetaan sillä, että ”voit yhä sanoa mitä haluat, mutta voit joutua vastuuseen”.

Sananvapaus tarkoittaa olennaisesti oikeutta ilmaista mielipiteensä ilman oik. seuraamuksia.

Vai luuliko joku, että kyse on kyvystä fyysisesti ja kirjaimellisesti aukoa suutaan?

Rostilan kannanotto liittyy tietysti siihen julkisuudessa jo pitkään käytyyn sananvapauskeskusteluun, jossa joku – usein perussuomalaisen puolueen jäsen – sanoo jotain rikosoikeudellisesti rangaistavaa ja saa tästä tuomion. Sen jälkeen hän avautuu julkisuudessa siitä, miten hänen sananvapauttaan on rajoitettu. Paikalle pelmahtaa joukko vasemmistoaktiiveja kertomaan, että sananvapaus ei tarkoita, että mitä tahansa saisi sanoa ilman seuraamuksia, ainoastaan sitä, että sanomista ei ole ennalta estetty.

Kyse on siis siitä, mitä sananvapaus oikeastaan on.

En täysin allekirjoita Rostilan näkemystä, mutta nähdäkseni julkisuudessa usein käytetty määritelmä sananvapaudesta pelkkänä vapautena ennakkosensuurista on vähän tylsä ja yksioikoinen. Mielessäni edelleen kummittelee jostain oikiksen kurssikirjasta bongattu lause ”sananvapauden liian tehokas jälkikäteiskontrolli voi olla sananvapauden este siinä missä etukäteiskontrollikin”.

Onko sananvapaus yhtä kuin ennakkosensuurin kielto?

Sananvapauden ymmärtäminen ensisijaisesti ennakkosensuurin kieltona on sinänsä perusteltu näkemys. Tämän näkemyksen kannattajat usein toteavat, että Suomen perustuslaissakin (10 §) sanotaan, että sananvapaus on oikeus ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”

Sananvapauden ymmärtäminen ennakkosensuurin kieltona on myös lähempänä totuutta kuin näkemys siitä, että sananvapaus tarkoittaisi absoluuttista vapautta sanoa mitä vain, missä vain, milloin vain, ilman minkäänlaista riskiä juridisista seuraamuksista.

Tuollainen absoluuttinen sananvapaus on ehkä olemassa jossain Platonin ideamaailmassa, mutta ei tosielämässä. Sitä ei ole edes USA:ssa, vaikka siellä sananvapaus asetetaan usein ensisijaiseksi perusoikeudeksi, joka turvaa kaikki muut perusoikeudet.

Euroopassa ollaan vielä kauempana absoluuttisesta sananvapaudesta. Täällä kun yleisesti katsotaan, että mitään perusoikeuksista ei voida automaattisesti asettaa etusijalle muihin nähden, että ne voivat olla keskenään jännitteisiä ja joitain perusoikeuksia voidaan joutua rajoittamaan toisten perusoikeuksien suojaamiseksi.

Sananvapautta, kuten muitakin perusoikeuksia, voidaan siis rajoittaa. Kuten perustuslakimmekin (10 §) sanoo, tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla.

Sananvapauden rajoitukset eivät kuitenkaan tarkoita sitä, ettei sananvapautta olisi, puhumattakaan siitä, että se olisi kuollut.

Eli ovatko ennakkosensuuritulkinnan kannattajat oikeassa? Tässäkö tämä on? Voimmeko lopettaa keskustelun tähän? Emme tietenkään.

”Eikä tässä vielä kaikki!”

Nyt on myönnettävä, että äskeisessä kappaleessa oli pieni jekku. Oikeasti perustuslaissa ei nimittäin lue, että ”sananvapaus on oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” Oikea lainaus menee näin:

Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla.

Korostus lisätty – huomaat varmaan eron? Sananvapauden sisältö ei siis tyhjene pelkkään ennakkosensuurin kieltoon, vaikka se perustuslain korostamana onkin sananvapaudelle oleellinen.

Tätä tulkintaa tukee perustuslakiamme koskeva hallituksen esitys HE 309/1993, johon Rostilalle vastannut korkeimman oikeuden esittelijäneuvos Ville Hinkkanen viittaa:

Viitatussa hallituksen esityksessä sanotaan näin:

”Säännös säilyttäisi edelleen mahdollisuuden sananvapauden käytön jälkikäteiseen valvontaan rikos- ja vahingonkorvauslainsäädännön keinoin sekä sananvapauden käyttöä koskevien järjestysluontoisten määräysten antamiseen lailla. Sananvapauden asema perusoikeutena rajoittaa kuitenkin myös jälkikäteistä puuttumista sananvapauden käyttöön. Esimerkiksi pitkälle menevät tai väljät sanankäytön kriminalisoinnit voivat olla sananvapaussäännöksen kannalta ongelmallisia.”

Tämä on melko selvää tekstiä siitä, että sananvapaus ei ole pelkästään ennakkosensuurin kieltoa, vaan myös jälkikäteinen kontrolli, ts. sanankäytön kriminalisoinnit, voivat olla sananvapauden kannalta ongelmallisia.

Miksi tästä väännetään?

Sananvapaus on siis sekä ennakkosensuurin kieltoa että suojaa jälkikäteiseltä kontrollilta, kuitenkin ennakkosensuurin kieltoa painottaen. Miksi tästä sitten väännetään?

Yksi syy on poliittinen. Nykyään ennakkosensuurin kieltoa painotetaan useammin vasemmalla ja jälkiperäiskontrollista ollaan enemmän huolissaan oikealla, erityisesti sen laidalla. En ole sosiologi tai muu yhteiskuntatieteilijä, joten esitykseni lienee vähintään osittain ontuva, mutta yritän silti avata niin vasemmistolaista/arvoliberaalia kuin oikeistolaista/konservatiivista sananvapausnäkemystä siten kuin ne nykyään usein ilmenevät.

Vasemmistolainen, arvoliberaali sananvapaus

Ihmisten sananvapauskäsitystä on todennäköisesti mahdotonta erottaa heidän heidän maailmankatsomuksestaan, mutta erityisen vaikeaa se on vasemmistolaisen, arvoliberaalin sananvapauskäsityksen ja maailmankatsomuksen kohdalla, sillä ne ovat erottamattomasti kytköksissä toisiinsa.

Vasemmistolaiseen/arvoliberaaliin maailmankatsomukseen kuuluu näkemys yhteiskunnasta erilaisten hierarkkisten luokkien tai muiden eturyhmien areenana, jossa toiset ovat etuoikeutettuja toisiin nähden. Eriarvoisuus nähdään lähtökohtaisesti negatiivisena asiana.

Tästä seuraa, että etuoikeutettujen pitää pidättäytyä aiheuttamasta haittaa hierarkiassa alempana oleville (punching down), koska se lisää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sen sijaan hierarkiassa alempana oleville on paljon hyväksyttävämpää olla suhteellisen aggressiivisiakin ylempänä olevia kohtaan (punching up), koska ylempien asema on jo lähtökohtaisesti turvatumpi ja punching up -toimet pyrkivät yleensä tasoittamaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Vallanpitäjät – tyypillisesti rikkaita, valkoihoisia heteromiehiä – haluavat kuitenkin pysyä vallassa. Tästä johtuu, että he usein sekä haluavat että myös pystyvät hiljentämään hierarkiassa alempana olevat, koska heillä on valtaa ja heitä kuunnellaan. Osittain tästä syystä vasemmisto on ottanut tavaksi ilmaista paheksuntansa tällaisia toimia kohtaan. Useat tällaiset vallanpitäjät ovatkin viime vuosina heränneet siihen, että heidän julkilausumiaan arvostellaan yhä useammin ja ne kohtaavat voimakastakin kritiikkiä. Jotkut ovat hämmentyneet siitä, miten heitä syytetään milloin minkäkin vähemmistön mitätöinnistä, vaikka hänhän vain ilmaisi mielipiteensä maahanmuutosta…

Näkemys sananvapaudesta ennakkosensuurin kieltona sopiikin vasemmiston narratiiviin hyvin. Kukaan ei ole rajoittanut näiden vallanpitäjien – edelleen tyypillisesti rikkaita, valkoihoisia heteromiehiä – oikeuksia, mutta he eivät voi olettaa, että he voivat laukoa ihan mitä vain milloin vain ja lähteä siitä, että heidän sanansa niellään mukisematta. Kenenkään oikeuksiin ei siis ole varsinaisesti puututtu, mutta ihmiset – erityisesti vallanpitäjät – joutuvat miettimään, mitä sanovat. Ja jos joku tällainen saa sanomisistaan vielä sakot päälle, niin sen parempi.

Oikeistolainen, konservatiivinen sananvapaus ja sen väärinkäyttö

Oikealla laidalla taas ollaan huolissaan siitä, että julkinen keskustelu on muuttumassa miinakentäksi, jossa jokaista sanaansa tulee varoa ja ”mitään ei saa sanoa tai joutuu julkisen teilauksen ja sosiaalisen median kiusaamiskampanjan kohteeksi” (jolloin paikalle pelmahtaa joukko vasemmistoaktiiveja kertomaan, että kyllä saa – mutta sillä voi olla seurauksia, ja olemmekin tämän kirjoituksen alussa).

Oikeistolaiseen narratiiviin siis sopii näkemys siitä, että sananvapauden keskeinen ongelma on nimenomaan jälkikäteen mahdollisesti tulevat rangaistukset.

Osasyy lienee siinä, että oikeistossa ollaan vasemmistoa useammin siinä asemassa, että oman äänen saaminen kuuluviin ei ole ongelma. Oikealla ei siis tarvitse ahdistua siitä, ettei saisi ääntään kuuluviin – ongelma on, joutuuko sanomisistaan ongelmiin joko somekampanjan tai oikeuslaitoksen kautta.

Oikeistolaiseen sananvapausnarratiiviin liittyy kuitenkin omia erityispiirteitään, jotka tekevät siitä osittain vaikeaselkoisen, osittain järkijätt… hieman epärehellisen.

Ei tarvitse mennä edes laitaoikeistoon löytääkseen ihmisiä, joita ihan oikeasti huolestuttaa se, saavatko he vahingossa aikaan jonkin massiivisen vainokampanjan, jossa koko heidän elämänsä pyritään tuhoamaan. Ja vain siksi, että he epähuomiossa käyttivät transsukupuolisesta väärää termiä, intiaanipäähinettä televisiossa tai vitsailevat sillä, että valkoihoinen ei voi saada AIDSia.

Näitä ihmisiä ihan oikeasti huolestuttaa, ollaanko sananvapauteen säätämässä lisää jälkikäteiskontrollin keinoja, lisätäänkö miinakenttään vielä muutama jekkulanka.

Mutta sitten on se sakeampi pääty, jossa – hivenen kärjistääkseni – ollaan kovin huolissaan siitä, että siitä voi epäreilusti joutua tuomiolle, jos tekee natsitervehdyksiä, kiistää holokaustin ja huutelee että ”kaikki juutalaiset pitäisi tappaa”. Tai että sillä voi olla seuraamuksia, jos 18-vuotiaalle kesäharjoittelijatytölle huutelee ”hyvät tissit”, ”eikös tyttö nyt huumoria ymmärrä, kjeh räh röh”.

Oikeistossa siis ollaan kyllä ihan oikeasti huolissaan sananvapaudesta jälkikäteiskontrollia painottaen, mutta varsinkin laitaoikeistossa sananvapautta käytetään usein jonkinlaisena perseilyn fasadiperusteluna, joko siksi, ettei sananvapauden sisältöä haluta ymmärrtää tai koska halutaan sovitella sananvapausmarttyyrin viittaa ylle.

Tämä oikeistossa ilmenevä kahtalainen suhtautuminen sananvapauteen on aiheuttanut sen, ettei aina ole mahdollista erottaa, milloin joku on oikeasti huolestunut sananvapauden tilasta ja milloin hän haluaa vain huudella törkeyksiä ilman juridisia seuraamuksia. Lisäksi tulkintaa vaikeuttaa joidenkin oikeistolaisten harrastamat Schrödingerin vitsit, missä julkinen seksuaalisella väkivallalla fantasiointi muuttuu vitsiksi, hehheh, samalla hetkellä kun toimittaja soittaa asiasta kysyäkseen.

Vitsailutarkoitus meriselityksenä on taas osaltaan johtanut siihen, että välillä sananvapaudesta oikeasti huolestuneita epäillään likaisista motiiveista – siis että sananvapaudesta huolestuneisuus olisi vain savuverho halulle laukoa törkeyksiä. (Likaisista motiiveista ks. esim. retoriikan kouluttaja Antti Mustakallion kirjoitus ”Jussi Halla-ahon radikaali retoriikka” vuodelta 2011 Hyvejohtajuus.fi:ssä sekä sen kommentaari ”Jussi Halla-ahon likainen retoriikka” filosofi Lauri Järvilehdolta ja vielä ”Politiikan retoriikka, osa 1: Halla-ahon eetos” Oskari Juurikkalalta.)

Sananvapauden syvin olemus

Mitä siis voimme päätellä tästä?

Ensinnäkin sen, että sananvapaus ei ole ainoastaan ennakkosensuurin kieltoa, vaan siihen kuuluu myös vähintään jossain määrin vapautta jälkikäteisestä kontrollista.

Jos esimerkiksi Suomessa säädettäisiin laki, jonka mukaan hallituksen julkisesta arvostelusta tuomitaan 5 – 10 vuodeksi vankeuteen, niin eivätköhän kaikki olisi aika yksimielisiä siitä, että tällä olisi negatiivisia vaikutuksia sananvapauteen.

Perustuslaki kuitenkin lähtee siitä, että sananvapautta voidaan kyllä rajoittaa, kunhan muistetaan, että ensisijaista on vapaus ennakkosensuurista. Tiivistäisin perustuslain sananvapauspykälän sisällön näin: ”Sananvapaus on perusoikeus, joten sitä ei pitäisi rajoittaa enempää kuin välttämätöntä. Mutta jos rajoittaminen on välttämätöntä, niin mielummin sitten jälkikäteisellä kontrollilla kuin ennakkosensuurilla”.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos joku saa tuomion jostain sananvapausrikoksesta (esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan, kunnianloukkaus, yms.), niin kyllä, hänen sananvapauttaan on kyllä rajoitettu – mutta lähtökohtaisesti vain sen verran kuin mikä on demokraattisessa valtiossa välttämätöntä muiden perusoikeuksien suojaamiseksi. Tämä on se raja, jota vasten perustuslain rajoituksia Suomen oikeusjärjestyksessä peilataan.

Loppulausuntonani totean seuraavaa:

Nähdäkseni mikä tahansa sananvapauteen kohdistuva rajoitus tarkoittaa sananvapauden rajoittamista, oli tämä rajoitus etukäteinen tai jälkikäteinen (ks. kirjoitukseni ”Vihapuheen kriminalisointi kaventaa sananvapautta” vuodelta 2016). Se ei kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa rajoitus kovertaisi sananvapauden ontoksi.

Vallitsevassa yhteiskuntajärjestyksessä jotkin sananvapauden rajoitukset on katsottu välttämättömiksi. Kuten sanoin, nähdäkseni on selvää, että ne kaventavat sananvapauden liikkuma-alaa: jos sanomisesta seuraa juridinen sanktio, eivät ihmiset ole yhtä vapaita sanomaan sitä kuin ilman tuota rangaistusta, mutta kuitenkin vapaampia kuin jos heitä estettäisiin sanomasta sitä ennakolta.

Demokratiaan tietysti liittyy se, että ihmiset saavat olla vallitsevista laeista mitä mieltä haluavat. Jos maahanmuuttajien joukkotuhoa blogikirjoituksessa toivonut ja siitä tuomittu kansanedustaja (esimerkki keksitty) on siis sitä mieltä, että hänen saamansa tuomio on oikeusmurha ja räikeä todiste siitä, että Suomi on sananvapauden murhannut fasistivaltio niin siitä vain! Kyllä sitä mieltä saa olla. Sitä vartenhan meillä on kansanedustuslaitos, että kansanedustajat voivat taittaa peistä mm. siitä, missä sananvapauden rajat kulkevat.

Juridisesti kyse on kuitenkin siitä, että tuomioistuinlaitos on soveltanut tähän kansanedustajaan perustuslain mukaista sananvapauden rajoitusta, joka on kirjattu rikoslakiin. Siis sellaista rajoitusta, joka juridisesti määriteltynä on demokraattisessa valtiossa katsottu välttämättömäksi ja joka on säädetty muiden perusoikeuksien suojaamiseksi, oli tämä henkilö kyseisen rajoituksen tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.