Suostumus on kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia

Suostumus

#metoo-kampanjan jälkimainingeissa on Suomessakin alkanut keskustelu siitä, pitäisikö raiskauksen määritelmää muuttaa rikoslaissa niin, että jatkossa raiskaus määriteltäisiin etupäässä suostumuksen puutteen kautta. Toki raiskauksen määritelmästä on keskusteltu ennenkin, mutta nyt alkanut #suostumus2018-kampanja lienee näkyvin pyrkimys lainkohdan muuttamiseen.

Tällä hetkellä raiskaus on määritelty rikoslain 20 luvun 1 §:ssä siten, että kyseessä pitää olla sukupuoliyhteys, johon:

  1. Toinen on pakotettu väkivalloin,
  2. Väkivallalla uhkaamalla, tai
  3. Käyttämällä hyväksi toisen tiedottomuutta/sairautta/vammaisuutta/pelkotilaa tai muuta avutonta tilaa, jonka vuoksi hän on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

Raiskauksesta tuomitaan myös se, joka muulla kuin [väkivaltaan liittyvällä] uhkauksella pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen.

Jotkut keskustelijat ovat olleet sitä mieltä, että lainkohdan muuttaminen suostumuslähtöiseksi on yksinkertaista, koska ”suostumushan on aivan yksinkertainen asia” (esim. tämä Maija Aallon kolumni Helsingin Sanomissa).

Näin asia ei kuitenkaan ole. Suostumus on yksinkertainen asia vain periaatteessa.

Kriminalisoinnit ovat arvokysymyksiä…

Nyt käytävässä keskustelussa on nähtävissä pari erilaista tasoa. Yksi näistä on arvotaso.

Lakiteksti muokkaa ja toisaalta ilmentää arvoja. Joskus arvot muuttuvat lakitekstin vuoksi, joskus ne muuttuvat siitä huolimatta.

Arvotason argumentit voivat lakitekstissä liittyä esimerkiksi lainkohdan nimeen tai sen sisältöön. Vielä muutama vuosi sitten rikoslaissa oli rikos ”sukupuoliyhteyteen pakottaminen”, joka oli raiskauksen lievempi muoto. Vuonna 2014 tämä pykälä kuitenkin kumottiin ja se sisällytettiin raiskauspykälään. Mutta kun sukupuoliyhteyteen pakottaminen -pykälää alun perin säädettiin, sen nimen piti olla ”lievä raiskaus”. Lainkohdan irvokkaana pidetty nimi aiheutti raivokasta keskustelua niin lehtien palstoilla kuin eduskunnassakin. Miten raiskaus voisi olla lievä, kun se on aina äärimmäisen vakava rikos?

Perinteisesti rikoslain systematiikka on toiminut niin, että perusmuotoista rikosnimikettä ovat täydentäneet rikosnimikkeen lievä muoto ja törkeä muoto, esimerkiksi pahoinpitely – lievä pahoinpitely – törkeä pahoinpitely. Sääntö ei tietenkään ole kiveen hakattu eikä poikkeukseton. Meillä on tapon lisäksi surma ja murha, eikä lievä tappo ja törkeä tappo.

Arvokeskustelun vuoksi lievä raiskaus muuttuikin sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi, ja vuonna 2014 sukupuoliyhteyteen pakottaminen yhdistettiin raiskauspykälään, koska pelkkä ”sukupuoliyhteyteen pakottaminen” koettiin liian lieväksi.

Olen myös nähnyt puheenvuoroja, joissa on vaadittu raiskaus-termistä luopumista, koska heidän mielestään raiskaus on aina nimenomaan törkeä rikos ja sen vuoksi pitäisi olla vain törkeitä raiskauksia.

On selvää, että lakipykälillä on arvokytkentöjä ja näillä kytkennöillä on ihmisille merkitystä. Toisaalta oikeustieteessä on perinteisesti katsottu, ettei lakeja pidä säätää vain tai edes etupäässä moraalisista syistä tai arvojen ilmentämiseksi tai signaloimiseksi, vaan niillä pitää myös olla konkreettisia vaikutuksia. Erityisesti tämä korostuu rikoslain kohdalla, jolla puututaan vakavasti ihmisten perusoikeuksiin.

On oma keskustelunsa, milloin kyseessä on ”vain” moraalinen tai arvoperustainen lainsäätäminen. Totta kuitenkin on, että lakien säätämisessä kiinnitetään huomiota myös niiden ilmentämiin arvoihin. Oli niin tai näin, tämä ilmiö on osa lainsäätämisen realpolitikia. Se on ilmiö, joka tulee lainsäätämisessä ottaa huomioon.

Tässä mielessä keskustelu siitä, mikä raiskauspykälän sisältö pitäisi olla, ei ole mitenkään poikkeuksellista keskustelua, vaan sitä normaalia kansalaiskeskustelua, mitä yhteiskunnassa yleensäkin käydään.

…mutta ensisijaisesti laki on työkalu

Mutta lainsäädäntö ei ole vain arvoja. Ensisijaisesti lait ovat sääntöjä kansalaisille, käytännön työkaluja juristeille ja erityisesti tuomioistuimille. Sen takia niiden pitää olla käyttökelpoisia.

Juristina katson niin, että vaikka lakipykälien ilmentävät arvot tuleekin ottaa lainsäädäntötyössä huomioon, pykäliä ei pidä säätää vain arvoihin tai moraaliargumentteihin perustuen, vaan niiden pitää myös olla käyttökelpoisia. Missään tapauksessa lakeja ei pidä säätää vain siksi, että ne ”antavat oikean signaalin”. Sattumoisin juuri signaaliargumenttia on käytetty #suostumus2018-kampanjan yhteydessä.

Signaaliperusteinen lainsäätäminen on parhaimmassa tapauksessa tyhmää, pahimmassa vaarallista ja tavoitteensa vastaista. Hyvänä esimerkkinä toimii taannoinen ”lapsipornosensuurilaki”, jolla internet-operaattoreiden käskettiin asentaa järjestelmiinsä filtterit, jotka estävät lapsipornosivuille pääsyn. Sivun oikean sisällön sijaan nettisivu näyttikin poliisin ilmoituksen siitä, että sivusto on estetty. Lain hyvää tavoitetta – lasten hyväksikäytön vastustamista – ei kiistänyt kukaan. Laissa oli vain se huono puoli, että se helpotti lapsipornon löytämistä: ei muuta kuin skannaamaan, miltä sivulta tulee vastaan poliisin ilmoitus, sen jälkeen tekniset kierrot päälle ja voila.

Tämän vuoksi lakeja tulee säätää niiden todellisiin vaikutuksiin perustuen, ei signaali edellä, vaikka se signaali olisi kuinka hyvä, oikea ja perusteltu.

Suostumus on helppo juttu, paitsi kun se ei ole

Kuten totesin, suostumus on ihan yksinkertainen asia vain periaatteessa.

Juridisesti suostumus joko on tai ei ole annettu, mutta se, milloin näin on, on hyvinkin tulkinnanvaraista. Selvää on, että suostumus suuteluun ei ole suostumus yhdyntään ja suostumus yhdyntään ei ole suostumus anaaliyhdyntään. Mutta onko suostumus yhdyntään yhdessä asennossa suostumus yhdyntään toisessa asennossa?

Jos toinen sanoo ”ei”, mutta kuitenkin toimii kuin olisi sanonut ”kyllä”, onko suostumus silloin annettu? Jos toinen sanoo ”kyllä”, mutta kuitenkin toimii kuin olisi sanonut ”ei”, onko suostumus silloin annettu? Ja jos suostumusta ei ole annettu, olisiko toiselle silti voinut muodostua perusteltu käsitys siitä, että se olisi annettu? Pitää toisaalta myös muistaa, että annetun suostumuksen voi aina peruuttaa. Milloin suostumus katsotaan peruutetuksi?

Lienee selvää, että suostumuksen tulee olla vapaaehtoisesti annettu. Siitä lähtee jo nykyinen laki (ts. uhkauksella aikaansaatu suostumus ei ole pätevä). Mutta jos raiskaus määritellään nimenomaan suostumuksen kautta, mihin vedämme rajan? Väkivallalla uhkaaminen on varmasti kiellettyä, samoin muut uhkaukset jotka ovat nykylain mukaan kiellettyjä. Entä jos toinen on toisesta taloudellisesti riippuvainen – voiko rahan antamisesta kieltäytyminen katsoa uhkaukseksi tai rikosoikeudellisesti tuomittavaksi uhkaamiseksi? Ja niin edelleen.

Painotan, että nämä esimerkit eivät ole mitään saivartelua, vaan ihan totista totta oikeussaleissa. Teoriassa on täysin mahdollista määritellä juridisesti, onko tietyllä hetkellä suostumus annettu vai ei, mutta käytännön elämässä se on huomattavan vaikeaa. Jälkikäteen se voi olla jotakuinkin mahdotonta.

Kun ihmiset kertovat keskenään ristiriitaisesti, on tuomarilla aika kova paikka päättää, kenen totuutta uskotaan. Oikeushan on siitä erikoinen paikka, että vaikka useat ihmiset kertovat toisiinsa nähden ristiriitaisesti, kukaan ei välttämättä valehtele. Sama tilanne on täysin mahdollista kokea täysin eri tavalla.

Tätä ei myöskään muuta se, että ”no ainahan siitä suostumuksesta voi kysyä”, kun ihmiset eivät tosiasiallisesti tee niin. Todettakoon vielä, että oikeudessa ”no olisit kysynyt” on jotakuinkin nolla-argumentti.

Auttaako raiskauksen määrittely suostumuksen kautta?

Herää kysymys, auttaako raiskauksen määrittely suostumuksen kautta? Saadaanko sillä tuomittua roistoja, jotka nyt pääsevät kuin koira veräjästä?

En ole täysin vakuuttunut. Toki jokainen lakimuutos vaikuttaa jotenkin ja on mahdollista, että suostumusperusteinen laki voisi joissain rajanvetotapauksissa johtaa tuomioon herkemmin kuin nykyinen laki. Toisaalta on mahdollista, että näin ei tapahtuisi, tai että joissain tapauksissa epäilty vapautettaisiin useammin kuin nykyään. Mutta kun suostumuksen selvittäminen on aika oleellinen osa jo nykyistäkin käytäntöä, en suostu uskomaan, että lakimuutos muuttaisi asioita ratkaisevasti.

On täysin mahdollista muuttaa raiskauksen tunnusmerkistö kuulumaan niin, että se määritellään vain suostumuksen kautta, mutta en ole lainkaan varma, muuttuuko mikään oikeasti. Silloin saatamme olla tekemisissä signalointiperustaisen lainsäätämisen kanssa.

Kuulemma tulevassa #suostumus2018-kansalaisaloitteessa on määritelty tilanteita, jolloin katsottaisiin, ettei suostumusta ole annettu. Tämä kuulostaa rakentavalta lähtökohdalta ja odotan aloitteen koko tekstiä mielenkiinnolla. Pitää kuitenkin muistaa, että rikoslakimme, perustuslakimme ja ihan jo ihmisoikeudetkin lähtevät syyttömyysolettamasta. Mahdollista suostumuspohjaista raiskauslainsäädäntöä säädettäessä pitää olla hyvin tarkkana siinä, ettemme tosiasiallisesti siirry minkäänlaisen käännetyn todistustaakan malliin.

Oikeusvaltion lähtökohtiin kuuluu se, että ihmiset ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan. Tätä periaatetta tulee soveltaa myös törkeimmistä, kauheimmista ja ällöttävimmistä rikoksista epäiltyihin ja erityisesti niihin: syyttömän tuomitseminen rattijuopumuksesta on oikeusmurha, syyttömän tuomitseminen raiskauksesta törkeä oikeusmurha.

Lain muuttaminen suostumusperusteiseksi voi vastata paremmin nykyistä arvokäsitystä siitä, mikä raiskaus on, mutta olen epäileväinen sen suhteen, muuttaako se tilannetta merkittävästi paremmaksi tai selkeämmäksi minkään tai kenenkään kannalta.

Yksi asia on kuitenkin selvä: se, joka sanoo, että ”suostumus on ihan yksinkertainen asia”, ei ymmärrä mistä puhuu.

2 kommenttia

  1. Annika   •  

    Kyllä. Ja auttaisiko ylipäätään sekä miehiä että naisia se, jos (naisen) seksuaalisuus ymmärrettäisiin tällä tasolla kuin Foreplay Demystified -puhe (suomeksi ”poistetaan salaperäisyys seksuaalisen lämmittelyn ja valmiuden ympäriltä”) sen esittää: https://www.youtube.com/watch?v=GnbuszLEbtg

    Naisen seksuaalisuuden anatomia tällä tasolla olisi hyvä aine ottaa jo peruskoulun oppimäärään? Siis sekä miehille että naisille. Ja miesten seksuaalisesta herkkyydestä oppimäärään yhtäläinen lisäys. Missä me muuten nämä asiat opimme jos emme koulussa? Tarvitseeko päästä keski-ikään, ennen kuin nämä asiat tulee ymmärtäneeksi? Elämä olisi verroin helpompaa, mitä aiemmin tietoa saisi.

    Tieto lisää halukkuutta ymmärtää mitä suostumus tarkoittaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.