Vihaavatko lakimiehet toisiaan? Betteridgen lain mukaan vastaus on ei. Lakimiehet eivät vihaa toisiaan.

Usein jästit maallikot kuitenkin olettavat lakimiesten vihaavan toisiaan tai vähintään suhtautuvan toisiinsa nihkeästi. Tämän harhakäsityksen syytä ei tarvitse kaukaa hakea. Oikeudenkäynti on tavalliselle kaduntallaajalle outo, jopa pelottava tilanne, joka sisältää aina kuluriskin. Useimmille ihmisille oikeudenkäynti onkin se viimeinen paikka, minne riita mennään ratkaisemaan. Oikeudenkäyntivaiheessa ihmisten sukset ovat jo todella pahasti ristissä ja tunteet ovat pinnassa. Lisäksi oikeudenkäynti jo lähtökohtaisesti perustuu vastakkainasettelulle. Vain yksi voi voittaa. There can be only one!

Onkin vain luonnollista, että ihmiset luulevat oikeudenkäyntijuristien suhtautuvan toisiinsa nyrpeästi. Ihmisethän lähtökohtaisesti olettavat muiden toimivan ja tuntevan samoin kuin he siinä tilanteessa tekevät.

Tämä käsitys on kuitenkin virheellinen.

Lakimiehen tehtävänä on tietysti olla sataprosenttisesti päämiehensä puolella ja pyrkiä turvaamaan tämän lailliset oikeudet niin pitkälti kuin mahdollista. Lakimiehet myös ymmärtävät, että kukin oikeustapaus on päämiehelle äärimmäisen tärkeä (ja jos ei ymmärrä, lakimiestä kannattaa vaihtaa hyvin nopeasti) ja siihen on syytä suhtautua vakavasti. Lakimiehelle kyseessä on kuitenkin työtehtävä, johon hänellä ei ole, eikä saakaan olla, henkilökohtaista sidosta.

Tämä ei tarkoita, etteikö lakimies saisi osoittaa sympatiaa päämiehelleen, kaikkea muuta. Mutta:

Lakimiehen tehtävänä on ajaa päämiehensä asiaa ja turvata tämän lailliset oikeudet – ei suuttua päämiehensä puolesta!

Päämiehensä puolesta suuttuva lakimies on huono lakimies, sillä tunnekuohuissa kokonaisvaltainen ja objektiivinen harkintakyky heikkenee. Tapauksiin pitää syventyä, mutta ei mennä henkisesti liian syvälle. Päämiehensä puolesta suuttuvan lakimiehen kyky päätehtävänsä hoitamiseen eli päämiehensä etujen turvaamiseen on alentunut.

Lakimiehen näkökulmasta asiat riitelevät, eivät ihmiset. Voisi jopa sanoa, että tietyllä tavalla kaikki lakimiehet ovat oikeustapauksissa samalla puolella. Enkä nyt tarkoita mitään reptiliaanijuristien salaliittoa, jossa jutut sovitaan ja rahat jaetaan sikarikabineteissa shampanjalasien kilistessä. On vain niin, että lakimiesten tehtävänä on kääntää päämiestensä riidat lain kielelle ja tuomarin tehtävänä lain perusteella ratkaista voittaja. Päämiehet toimivat reaalimaailman puolella, juristit lakimaailman puolella.

Lakialalla muille juristeille äksyilyä, tiuskimista tai passiivis–aggressiivisuuden osoittamista pidetään ammattitaidottomuutena ja huonotapaisuutena. Ja miksei pidettäisi? Nihkeilijä ei joko osaa hommiaan tai alan tapoja tai vetää jonkinlaista show’ta. Kaikki vaihtoehdot ovat huonoja.

Se väärinkäsitys, että juristit suhtautuisivat toisiinsa negatiivisesti, on yllättävän laajalti levinnyt, eivätkä asian oikeaa laitaa tiedä edes oikeustieteen opiskelijat. Firmamme harjoittelija kertoi yllättyneensä, kun juttelin vastapuolen edustajan kanssa eräästä tapauksesta puhelimessa varsin tuttavalliseen ja ystävälliseen sävyyn. Harjoittelijamme kertoi luulleensa, että juristit kommunikoivat toistensa kanssa ”vain passiivis–aggressiivisilla sähköposteilla ja piilovittuilulla kuorrutetuilla kirjeillä”.

Harjoittelijamme reaktio ei ollut ainutlaatuinen. Urani alkuvaiheessa luulin itse samoin. Silloinen esimieheni antoi minulle tehtäväksi hankkia erään tapauksen todisteet vastapuolelta. Keskustelu meni about näin: ”Soitapa sinne vastapuolelle ja pyydä ne todisteet.” ”No mitä mä niille sanon? Pitääkö tässä tehdä jotain erikoistemppuja?” ”Soitat sinne, kerrot kuka olet, mistä toimistosta ja mistä tapauksesta on kyse ja pyydät niitä lähettämään todisteet sähköpostitse. Ihan hyvä sunkin esittäytyä, että tietävät, ketkä tuota tapausta täällä hoitavat. Ei sen ihmeellisempää.”

Maailmani mullistui.

Tosiasia on myös se, että jutuista ehkä vain noin 20 % etenee oikeudenkäyntiin ja niistä tuomioon vain noin 20 %. Tuomioon siis päättyy n. 4 % tapauksista – 96 % sovitaan ennen! Useimmiten sovinto on kaikkien osapuolten kannalta helpoin tapa ratkaista riita. Sovinnon hieromista auttaa, jos tuntee vastapuolen juristia edes auttavasti. Tuttujen ihmisten kanssa tulee helpommin toimeen ja vastapuolen avustajan tunteminen auttaa ymmärtämään tämän lähtökohtia.

Ei siis ole millään tavalla kiellettyä olla vastapuolen lakimiesten kanssa hyvissä väleissä tai tuntea näitä. Lienee myös syytä todeta, ettei vastapuolen juristin tunteminen ole esteellisyys- tai jääviysperuste. Tietysti liian läheiset välit voivat aiheuttaa esteellisyyden, mutta tämä raja on korkealla – avioliitto, yhdessä asuminen, vapaamuurarius tai muu ”virallinen” suhde voi aiheuttaa jääviysongelman; normaali kal(j)akaveruus ei.

Juristit eivät siis vihaa toisiaan. Se ei ole tarpeen, se ei ole ammattimaista eikä siitä ole tehtävien kannalta hyötyä – päinvastoin. Hyvä juristi tuntee muita juristeja ja tulee näiden kanssa toimeen. Tämä on myös päämiehen etu.