Terve kaikki, minä olen Jussi ja majailen täällä myrkyllisessä miehuudessa. Siis siellä, missä tunteet piilotetaan, missä niistä ei puhuta ja itkeminen on lailla kielletty.
Nykyään ei tunnu menevän viikkoakaan ilman, että Hesarin sivulla joku tunnetaitovalmentaja tai päivystävä rosameriläinen kertoo, miten on vahingoittavaa, kun miehet eivät puhu tunteistaan.
Nämä ihmiset varmasti tarkoittavat hyvää. Epäilen kuitenkin, että heillä on tietty ajatus siitä, mistä tunteista miesten pitäisi puhua ja millä tavalla. Tarkemmin sanoen: minulla on fiilis, että he haluaisivat miesten julkisesti kertovan, miten pahalta ja heikolta ja voimattomalta ja epävarmalta tuntuu.
Siis että miehet näyttäisivät heikkoutta avoimesti, sen sijaan että piilottaisivat sen. Ja kun miehet eivät näytä heikkoutta julkisesti, niin se sitten kuulemma aiheuttaa milloin mitäkin ongelmia.
Omista tunteistaan on hyvä olla tietoinen. En myöskään kiistä sitä, etteikö miesten puhumattomuus olisi aikojen saatossa aiheuttanut väkivaltaa ja itsemurhia. Kuten poliisi-isäni joskus totesi: ”kun sanat loppuvat kesken, sitten puhuvat nyrkit”. Lienee syytä tähdentää, ettei se ollut uhkaus, vaan opetus siitä, että yleensä väkivaltaan turvautuvat ne ihmiset, jotka eivät osaa puhua ongelmistaan.
Silti minua vaivaa julkinen diskurssi, jossa tunteiden vatvominen ja erityisesti itkeminen tunnutaan asettavan jotenkin ylivertaiseen asemaan. Ikäänkuin se olisi ihmelääke kaikkiin miesten ongelmiin, rikollisuuteen ja nuorena kuolemiseen.
Sori, en vaan tunne vahvasti
En itse ole kovin tunteikas ihminen. Olen tilanteeseen oikein tyytyväinen.
Ensinnäkin se on seikka, jonka koen mahdollistavan minulle ammattini. Lakimiehenä kuulee välillä aika rankkoja juttuja ja minä sentään toimin suureksi osaksi bisnespuolella. Pointti on kuitenkin se, että lakimiehenä minun tehtäväni on pysyä mahdollisimman rauhallisena ja antaa asiakkaalle mahdollisimman järkiperäisiä ja viileän analyyttiseen harkintaan perustuvia arvioita hänen tilanteestaan.
Sympatiaa saa osoittaa ja niin kannattaa tehdä, mutta vaikka asiakkaan tilanne olisi kuinka järkyttävä, ällöttävä tai raivostuttava, minun tehtäväni ei ole kokea näitä tunteita asiakkaan puolesta. Päin vastoin, se estää minua täyttämästä velvollisuuksiani. Kuten viime vuonna kirjoitin: ”lakimiehen tehtävänä on ajaa päämiehensä asiaa ja turvata tämän lailliset oikeudet – ei suuttua päämiehensä puolesta”. Uskon tässä mielessä olevani melko tyypillinen juristi.
Olennaisempaa kuitenkin on, että vähätunteisuus suojaa elämän ikäviltä puolilta.
Täältä tunnejääkaapista käsin katsottuna vahvasti tuntevien ihmisten elämä tuntuu olevan jatkuvasti vain ja ainoastaan kurjaa. Myöhästyit bussista? Hajoa henkisesti palasiksi ja itke. Pomo antaa kriittistä palautetta? Vietä 45 minuuttia työpaikan vessassa itkien. Läheinen sairastuu? Murehdi puoli vuotta itkien.
Harmistusta, ahdistusta tai pelkoa saa tietysti kokea. Kyllä minäkin koen. En minä mikään robotti ole. Mutta oikeasti mietin, miten nämä ihmiset pärjäävät elämässä, kun pienikin vastoinkäyminen aiheuttaa totaalisen itkuhajoamisen. Se vaikuttaa minusta hirveän kuluttavalta.
Toisaalta samat ihmiset varmaan ihmettelevät, miten minä jaksan elää, sillä en koe kovin vahvoja tunteita positiivisessakaan mielessä. Olen toki iloinen, kun kaveri vihdoin nappaa unelmaduuninsa tai löytää uuden raksupoksun vierelleen. Tai jos onni potkaisee omalle kohdalle. Mutta silloinkin fiilis on tasoa ”jes, hienoa”. Ajatus siitä, että puhkeaisin itkuun tajutessani, miten kaunis syksyinen luonto on, on minulle täysin vieras. Tunneihmiselle tällainen elämä vaikuttanee tylsältä, kun mikään ei saa aikaan kokonaisvaltaista riemua tai positiivista ihmetystä maailmankaikkeuden äärettömyyden äärellä.
Olen optimisti, mutta maailma tuntuu tarjoilevan niitä pieniä ja keskisuuria vastoinkäymisiä paljon useammin kuin niitä hienoja hetkiä. Jos tulet bussipysäkille juuri samaan aikaan bussin kanssa, se on business as usual. Mutta jos pysäkillä näkyy enää perävalot, se harmittaa. Ts. minun nähdäkseni viileähköistä tunnereaktioista on usein enemmän hyötyä kuin haittaa.
Tunteet ovat viestejä, joita ei saa kuitattua
Tunteet eivät ole hyödyttömiä. Olen ystäväni Elisan kanssa puhunut tunteista aika paljonkin. Jos minä olen tällainen rationaalisen ajattelun tulenkantaja, Elisa lienee tunnetaistelun sensei.
Kuten Elisa eräässä keskustelussamme hyvin totesi, tunteet tuovat informaatiota. Jokaisella tunteella on oma funktionsa, enkä kiistä tätä. Viha on merkki omien rajojen loukatuksi tulemisesta, häpeä kokemus siitä, että oma arvo yhteisössä alenee. Pelko on merkki siitä, että leijonaa kannattaa varoa, tai katoat geenipoolista. Negatiiviset tunteet kertovat siitä, että jotain tiettyä toimintaa tai seurausta kannattaa välttää; positiiviset päin vastoin.
Tunteet siis tuovat hyödyllistä informaatiota. Ne ovat viestejä siitä, että jotain tarttis tehdä.
Minua vain korpeaa, että tunteet toimivat usein täysin epäloogisesti ja epäreilusti. Tunne ei mene pois ok-napin klikkauksella. Tuliko sössittyä yläasteella jotain ihastuksesi edessä? Muistat sen todennäköisesti vielä kymmenien vuosien päästä. Kuten Scumbag Brain -meemi meille kertoo, aivoilla on tapana muistuttaa tuosta jutusta juuri silloin, kun olet nukahtamaisillasi. Eiköhän se yltäpäältä punastuminen ja ”joosoripitäämennä” ja parin päivän naurunalaisena oleminen olisi riittänyt?
Usein tunteet vaikuttavat lähinnä haitallisilta. Sydän hakkaa ja hiki kihoaa otsalle juuri silloin kun pitäisi edetä rauhallisesti ja harkiten. Pasmat menevät sekaisin juuri silloin kun etenemisen pitäisi olla määrätietoista. Pelko ja ahdistus iskevät juuri silloin kun pitäisi ottaa härkää sarvista ja ryhtyä toimimaan.
Kun toinen on sanonut, että ”joo, tiedän että taloni palaa, olen jo soittanut palokunnan, mutta itse en voi juuri nyt tehdä mitään”, on vain kusipäistä jäädä huutamaan toisen viereen että ”hei, sun talosi palaa, huomasitko, hei, sun talosi palaa!”
Mutta juuri niin tunteet tekevät.
Jos tunne on jonkinlainen elämän viestimies, niin on kyllä maailman kusipäisin viestimies.
Kyllä miehetkin tunteistaan puhuvat – mutta eivät sillä tavalla kuin sinä haluaisit
Ei sillä, etteivätkö miehet puhuisi tunteistaan. He eivät vain välttämättä tilitä tuntojaan Twitteriin tai Tumblriin tai tilitä niitä juuri sinulle.
Kollegan sanoja lainaten:
Mua jaksaa hämmentää tämä Twitterissä usein vastaan tuleva käsitys siitä että miehet kasvaa jossain agogessa jossa tunteiden näyttämisestä tai muiden kunnioittamisesta saa turpaan. Saunassa tai tuopin ääressä yksityisesti tunteidensa puiminen on ihan yhtä validia kuin somessakin.
— Erik Niemi (@Njyyrikki) August 22, 2018
Allekirjoitan tämän havainnon täysin.
Ainakaan omilla miespuolisilla läheisilläni ei tunnu olevan mitään erityistä estettä tilittää tuntojaan jos näillä on kurjaa. Elän toki jonkinlaisessa akateemisessa kuplassa; alemman koulutusasteen miesten keskuudessa asia voi olla toisin.
Se on tietysti selvä, etteivät nämä korkeakoulutetut miespuoliset ystäväni tunteistaan ihan jokaiselle huutele tai vuodata niitä julkisesti internetiin. Fiilismittarini sanoo, että miehet puhuvat ongelmistaan usein lähinnä niille todella läheisille ystäville, ei millekään puolitutuille eivätkä kovin usein kovin isossa porukassa. Se, että mies avautuu ongelmistaan, on jotakuinkin ystävyyden ylintä kastia, erityisesti miesten välillä. Se on kunnia, joka suodaan vain harvoille ja josta ei todellakaan huudella ulkopuolisille. Hauska kyllä, myös Suomen kallein siivooja Katleena Kortesuo on huomannut saman ilmiön.
Itse näen asian myös niin, että jos minulla menee jotakuinkin hyvin, en halua rasittaa omilla suhteellisen pienillä murheillani ihmisiä, joilla tuntuu menevän vielä kurjemmin.
Ystävyyteen tietysti kuuluu toisen tukeminen tilanteessa kuin tilanteessa. Tunneavautumisella on arvoa myös ystävyyssuhteen tason signaloinnissa, kuten sanoin. Mutta useammin minä olen se, joka kantaa muiden murheet kuin se, jonka murheita muut kantavat. Videopeleissä tankiksi kutsutaan hahmoa, jonka tehtävänä on ottaa vastaan osumia tiimin puolesta. Usein tankilla on erityiskykyjä, joiden ansiosta tankki ottaa suhteessa vähemmän vahinkoa kuin muut tai kestää kuritusta enemmän. Ja kun minulle on sattunut tunnetankin erikoiskyvyt, niin niillä mennään.
Minulla on tunne siitä, että järki on usein parempi kuin tunne
Ihmiset puhuvat usein järki-ihmisistä ja tunne-ihmisistä. Puhetapa on tietysti siinä mielessä väärä, etteivät järki ja tunteet ole toisiaan poissulkevia, ne eivät läheskään aina taistele toisiaan vastaan ja ehkä kaikista olennaisimpana se, että jokaisesta ihmisestä löytyy nämä molemmat puolet.
Puhetavassa on silti omat vahvuutensa. Minusta näyttää selvältä, että toiset tekevät päätöksiä enemmän tunteittensa pohjalta, kun toiset miettivät harkitsevat enemmän järjellä.
Kun maahanmuutosta raivostunut Suomi-Sami paiskaa polttopullon vastaanottokeskuksen ikkunasta sisään, toimintaa ei voi kutsua erityisen järkeväksi. Kun pittoreskista metsähuvilasta innostunut Sisustaja-Saija muuttaa korpeen vain huomatakseen, että palvelut eivät todellakaan ole lähellä ja kaveritkin jäivät kaupunkiin, ostos ei välttämättä ollut harkittu. Kun pomon kanssa riitautunut Duunari-Dani haistattaa pomolle paskat ja ottaa firmasta lopputilin, olisi ehkä ollut fiksua, että tilillä olisi ollut muutama euro ruokaan karenssin ajaksi.
Tunteet eivät kuitenkaan ole turhia. Jos valinta ei tunnu oikealta kuin paperilla, se ei ehkä ole kovin hyvä valinta. Vaikka Jemina-Crystal vaikuttaisi Tindertulokset.xls:ään syöttämäsi tieteellisen deittikaavan mukaan unelmiesi prinsessalta, häitä kannattanee harkita toisenkin kerran, jos Jemina-Crystal ei herätä minkäänlaisia fiilistä rinnassa eikä housuissa.
Järkeä kannattaa kuunnella poikkeuksetta. Tunne voi ja sen kannattaakin toimia esittelijänä päänsisäisessä päätöksenteossa, mutta ratkaisun pitäisi tulla järjen puolelta. Tämä pätee myös tunneasioissa. Vaikka olisit kovin ihastunut sihen viidestä paloittelumurhasta tuomittuun moottoripyöräkerholaiseen, suosittelen harkitsemaan kahdesti ja päättämään järjellä. Tunne on tärkeä, järki tärkeämpi.
Tunteiden tunnistaminen on tärkeää, varsinkin toisten ihmisten tunteiden
Vaikka järjen pitäisi päättää, omien tunteidensa tunnistaminen on tärkeää. Omia tunteita kannattaa kuunnella. Mitä tämä tunne minulle kertoo? Mistä tämä tunne tulee? Miksi tunnen näin enkä jollain toisella tavalla? Voisinko jalostaa tätä tunnetta johonkin suuntaan tai johonkin toimintaan? Ja niin edelleen.
Mutta vielä tärkeämpää on toisten ihmisten tunteiden tunnistaminen. Vaikka itse pyrkisi operoimaan järjellä, muut eivät välttämättä tee samoin. Sinun tulee silti tulla heidän kanssaan toimeen.
Suuttuuko puolisosi pikkuasioista? Ehkä ne symboloivat hänelle jotain isompaa (se on muuten yleisempää kuin luulet). Ärsyyntyykö työkaverisi siitä, että tuot paperit hänelle nidottuina eikä irtolehtisinä? Olisiko niin iso vaiva poistaa niitit? Muuttuuko joku kaverisi aina vetäytyväksi, kun tietty aihe tulee keskustelussa esiin? Kannattaisiko aihetta välttää – tai pyrkiä käsittelemään sitä kaverin kanssa suoraan?
Tämä ei tarkoita, etteikö toisia saisi loukata missään tilanteessa. Välillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin huomauttaa toiselle tämän käytöksestä, vaikka tietäisi toisen pahoittavan mielensä. Useissa ihmissuhteissa pitää käydä hankalia ja usein melko ikäviä keskusteluja siitä, millä säännöillä suhde toimii ja millä ei. Oleellista on, että loukkaamisen riskin tiedostaa, eikä huutele loukkauksia vahingossa.
Tilanne muistuttaa vähän Crockerin sääntöjä. Nekin voi ottaa käyttöön vain omakohtaisesti; niitä ei voi edellyttää muilta. Sama järjenkäytön kanssa. Voit edellyttää sitä itseltäsi, et muilta.
Omista tunteistaan on siis oleellista olla tietoinen ja muiden tunteet huomioida, vaikka itse pyrkisikin toimimaan mahdollisimman rationaalisesti ja loogisesti.
Itkeminen helpottaa, paitsi silloin kun se ei helpota
Mutta takaisin itkemiseen. Kuten alussa totesin, minua häiritsee vallalla oleva itkudiskurssi, jossa nimenomaan itkeminen asetetaan jonkinlaiseksi ylväimmäksi ja hienostuneimmaksi toimintatavaksi. Olen eri mieltä. Oikeastaan missään muussa tunteessa ei oleteta eikä varsinkaan pidetä ylevänä, että henkilö reagoi sillä kaikista perusmuotoisimmalla tavalla. Jos ihminen on vihainen, harva kehottaa tätä hakkaamaan muita ihmisiä tai huutamaan näille loukkauksia ”koska se helpottaa”.
Sen sijaan erityisesti aikuisilta ihmisiltä tyypillisesti odotetaan, että he kykenevät sublimoimaan, hillitsemään tai muulla tavoin hallitsemaan tunteitaan.
Eikä se itkeminen edes auta. Tai varmaan joitain auttaa, ehkä jopa useita, mutta itselleni tulee itkemisestä lähinnä vielä paskempi fiilis. Veikkaan, että itkemisen vaikutukset ovat yksilöllisiä. Toista auttaa, toista ei. Vähän kuten jotkut saavat liikunnasta hyvän olon ja toisia vain vituttaa.
Negatiiviset tunteet pitää toki käsitellä. Ymmärtääkseni lähestulkoon kaikissa perinteisen maskuliinisissa ja vaarallisia tilanteita sisältävissä työtehtävissä (poliisi, palokunta, yms.) erilaiset vaaratilanteet puretaan jälkikäteen jonkinlaisessa debriefingissä. Muuten jengi todennäköisesti alkaisi flippailla ennen pitkää. Kuten huomaamme, itkeminen tai tunteiden puiminen julkisesti ei suinkaan ole ainoa tapa ratkoa negatiivisia tunteita.
Kukaan ei oikeasti halua kuulla miesten puhuvan tunteistaan
Lopulta pitää tietysti muistaa se pikkuasia, että kukaan ei oikeasti halua miesten puhuvan tunteistaan, paitsi niistä tietyistä tunteista ja tietyllä tavalla. Kirjoituksessaan ”Why does dating men make me feel like shit?” Emma Lindsay ihmettelee, miksi miehet esimerkiksi kutsuvat naisia seksikkäiksi tai kauniiksi, eivätkä sano että ”kiihotun sinusta niin paljon”.
No miksiköhän? Lindsay osuu nähdäkseni maaliin täydellisesti:
”Society labels men creepy when they are open about their sexual feelings.”
Olemme onnistuneet luomaan yhteiskunnan, jossa heteroseksuaalisten miesten seksuaalinen halu kyllä näkyy ympäriinsä mainoksissa ja musiikkivideoissa, mutta jossa tuo halu itse on paradoksaalisesti niin epälegitiimi kuin vain voi olla. Nainen puhumassa seksuaalisesta halustaan on rohkea, mies vain ja ainoastaan ällöttävä. Miksi puhua jostain, jos sillä saa vain ”ällöttävä”-leiman otsaansa?
Entä muut tunteet, vaikkapa viha? Kukaan ei halua kuulla siitäkään. Kun miehiä pidetään jo valmiiksi vaarallisina, miksi antaa muille vielä enemmän aihetta ajatella niin? Jos ei ole ammatiltaan palkkamurhaaja, ei ole mitään järkeä profiloitua vaaralliseksi.
Olen myös aika varma, ettei kukaan halua kuulla yhdenkään miehen puhuvan inhon tunteistaan kovin avoimesti, varsinkin jos inho kohdistuu johonkin sellaiseen kohteeseen, jota ei ole korrektia inhota. Ja niin edelleen.
Eli: miesten ei yksinkertaisesti kannata puhua tunteistaan, varsinkaan niistä voimakkaan negatiivisista, koska siitä ei seuraa mitään hyvää kenellekään.
TL;DR eli LP;EL
Jos jaksoit tänne asti, onneksi olkoon! Tämä lienee blogini tähänastisista kirjoituksista pisin. Tässä tiivistys ja yhteenveto:
- Miehet kyllä puhuvat tunteistaan, mutta eivät välttämättä julkisesti, vaan pienemmässä piirissä.
- Miehet eivät puhu tunteistaan julkisesti, koska siitä ei seuraa mitään hyvää kenellekään, kaikista vähiten näille miehille itselleen.
- Miksi puhua tunteista, kun kukaan ei oikeasti halua kuulla sitä?
Tilanne on minusta surullinen ja suututtava. Mutta en minä sitä teille aio näyttää, koska ette te sitä halua nähdä, ja toisaalta haluan edelleen kuulua tähän yhteiskuntaan.
Herra Kari on kyllä niin viisas mies <3
Erinomainen kirjoitus, toisena jääkaappitunteilijana täysin samaa mieltä kanssasi. Yksi lisähuomio, jonka olen erityisesti persvakoäijien kanssa huomannut: Tunteista ei juurikaan puhuta, mutta jos joku sanoo puoliääneen ”oikeestaan vähän vituttaa” niin sali hiljenee täysin ja jokainen kuuntelee. Koska silloin on isot asiat kyseessä.
Lasse: Kiitos kehuista!
Lienet aivan oikeassa tuossa. Asiaa sivuten, yksi kaveri Twitterissä totesi, että vähän sama juttuhan oli Miesten vuoro -elokuvassa. Kun puhutaan tärkeistä asioista (eli siis esimerkiksi tunteista), niin sitten tosiaan puhutaan ja silloin myös kuunnellaan. Mutta ei julkisesti :D
Olen lähes täysin samaa mieltä, sillä erotuksella (mikä varmaan itsekin tarkemmin ajatellen tunnistat) että itseasiassa miesten on sallittua puhua seksuaalisista haluistaan hyvinkin yksityiskohtaisesti sillä ehdottomalla vaatimuksella että on kuulijan mielestä hyvän näköinen ja juuri sillä hetkellä haluttava. Tämä kylläkin vain lisää asetelman epäreiluutta ja voin vain kuvitella miten muiden mielestä
Vihaisen ihmisen perusreaktio on hakata muita ihmisiä, surullisen ihmisen perusreaktio on itkeä? Tota noin.
Itkeminen voi auttaa ihmistä, joka haluaa itkeä, mutta ei kehtaa itkeä, koska pitää sitä heikkouden merkkinä. Kyse ei ole mistään simpanssin tasolle regressoitumusesta, vaan samanlaisesta reaktiosta kuin iloinen ihminen nauramassa.
Ihan hyvä teksti muilta osin. Selkeää pohdintaa. Jään seuraamaan mitä muuta tulee. Kiitos 🤟
Tunnin nyt asiaa pohtineena ja rautaa pumpanneena (huom. hyvänolonTUNNE tulee endorfiinista) haluaisin, ettei tästä tehtäisi sukupuolikysymystä. Itse olen keski-ikäinen nainen, enkä muista koskaan itkeneeni julkisesti, korottaneeni ääntäni tai polkeneeni jalkaa. Tämä ei tarkoita, että olisin tunteeton. Enemmän temperamenttikysymys. Ihmisillä pitää olla jonkintasoinen tunteiden analysointikyky. Miksi tunnen näin, mihin se johtaa? Pakasta vedetty uusi auto, mikä ajonautinto. Auton ansiota? Ei vaan sen tuoman tunteen. Poikaystävä jättää, vituttaa ja masentaa? Poikaystävän syy? No, ehkä välillisesti, mutta perinmmäisesti syy on tunne. Jos ei koskaan mieti, miltä tuntuu ja miksi, voi sian syyn löytää jostakin muusta kuin itsestään.
Ja hei, vaikka kärjistin. Tunteet ovat elinehto ja oikeastaan elämäni tarkoitus. Minä en ole tunteeton. Elän tunteita varten. Kaunis auringonlasku, ei se jää mieleen kuvana, vaan tunteena. Ihmisen iho ja kohtaaminen, ei se ole tapahtuma, vaan tunne. Uusi koti, seiniä? Ei vaan tunne.
Ja kaikki tuntekoon tavalla, kunhan tunnette.
Leena N: Kiitokset kommentista!
Ja juu, tämä on tiedossa että hyvänolontunne tulee endorfiinista. Piti itse asiassa linkata tässä tutkimukseen, jonka mukaan 10 – 15 %:lla ihmisistä liikunta ei saa aikaan endorfiinin eritystä lainkaan, mutta en löytänyt sitä tutkimusta mistään. Pitänee kysyä Juha ”lihastohtori” Hulmilta tai muulta asiantuntijalta.
Mitä sukupuolikysymykseen tulee – toki tämä asia on lähtökohtaisesti yksilökysymys. Väitän kuitenkin, että sukupuolten välillä on tässä eroja (tämä tosin on ihan perstuntumakäsitys eikä tosiaan perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen) niin, että miehet ovat lähtökohtaisesti vähän vähemmän tunteellisia kuin naiset. Asiaan tietysti vaikuttavat myös sukupuoliroolit. Kuten varmasti tiedät, tunteiden ilmaisu on naisille sallitumpaa kuin miehille. Mutta jos puhutaan yksilöstä, niin silloin tietysti tämän yksilön tunteet ratkaisevat.
Listauksesi oli ihan hyvä, etkä ole lainkaan väärässä. Sehän on tieteellisesti tutkittu ja todistettu, että maallinen mammona ja konkreettiset esineet menettävät arvoaan ihmisten silmissä, mutta kokemukset sen sijaan kasvavat korkoa. Mutta eihän kokemuksissakaan ole kyse kokemuksista, vaan siitä, minkälaisen tunnejäljen ne jättävät. Ulkomaanmatka puolison kanssa on mukava muisto vielä 5 (tai 50!) vuoden kuluttuakin. Ei siksi, että oltiin ulkomailla, vaan siksi, että siitä jäi hyvät muistot, ts. hyvät fiilikset.
Yhdyn osaan tästä kirjoituksesta. Tekstistä kuvastuu mielestäni kuitenkin hieman kylmyyttä suosiva mieshenkilö joka arastelee ns. heikkoutta korostavien tunteiden ilmaisua. Näiden tunteiden ilmaisu on mielestäni vahvuutta joka osoittaa kykyä olla kokonainen. Tunnetaitojen ollessa hallussa on myös näiden ikävältä tuntuvien tunteiden kanssa helpompi elää ja niistä oppia. Tunteet ovat tosiaan viestimiehiä ja ikäviä viestejä ajoittain tuovatkin.
Koko maailman painoa ei tarvitse kannatella ollakseen mies. Itse olen ainakin tullut kuulluksi kaikenlaisten tunteideni kanssa. Mutta suhtautuminen miehiseen tilitykseen ei ole aina suopea. Mutta silti tilitän jos tilitän.
Laaja tunnetaitoisuus ja kyky niistä oppia ja nauttia tuo elämään sellaisia elementtejä joista syntyy aivan oma maailma. Tunteet tuovat elämän.
Teemu: ”Tekstistä kuvastuu mielestäni kuitenkin hieman kylmyyttä suosiva mieshenkilö joka arastelee ns. heikkoutta korostavien tunteiden ilmaisua.”
Lienet aivan oikeassa, enkös minä juuri niin sanonut? ;-)
Pointtini oli, että paljosta puheesta huolimatta niiden heikkouden tunteiden ilmaiseminen ei ole miehille hyväksyttyä.
Toki aihetta voi lähestyä feministiseltä kannalta, että ”pitäisi olla” – mutta mielestäni se ei ole kovin järkevä lähestymistapa. En sinänsä ole feministien kanssa tässä asiassa eri mieltä, mutta miksi ilmaista tunnetta jonka ilmaisemisesta seuraa lähinnä sosiaalista rankaisua ja joka ei ratkaise ongelman aiheuttajaa? Tällöin heikkouden ilmaiseminen näyttäytyy minusta lähinnä turhana ulinana.
Eipä silti – kun ei ole vahvoja tunteita, niin aika harvoin tulee tarve ilmaista niitä. Varsinkaan julkisesti. ;)
Loistava ja kuvaava kirjoitus, kiitos paljon. On mielestäni niin, että sekä naisten että miesten täytyy evolutiivisesti kulkea vielä jokin matka eteenpäin, jotta – niin miehet kuin naisetkin – pystyisivät elämään vapaina ja (vähän kliseisestikin sanottuna) ’sellaisina kuin ovat’. Toki vastuuta opetellen myös. Myös itseensä koko elämän ajan yhä lisää tutustuen.
Ja vihakouluttaja Jari Koposen sanoin, jos nainen suuttuu tai raivoaa, hyvä vastaus hänelle on sanoa ”mikä hätänä, rakas?”. Eikä se että naisen raivon ottaa henkilökohtaisesti joko syytöksenä tai valituksena. Syy ei ole teissä.
Jos mies raivoaa tai suuttuu, mikä olisi naiselta viisainta siinä tilanteessa? Toki tämä on aina yksilöllistä, kahta samanlaista miestä kun ei ole, mutta jos pieni yleistys sallitaan niin kavahdan sitä, että naiset päsmäävät päälle ja yrittävät määräillä miten miesten on parasta tuntea tai ilmaista nuo mahdolliset tunteensa. Miehet, opettakaa meitä! Ja sanokaa meille naisille, että tuollainen EI KÄY ja _halutessanne_ myös se, mikä teidän kannaltanne olisi rakentavinta ja mielekkäintä tilanteessa kuin tilanteessa. Pyydän tätä suoraselkäisen vilpittömästi koska juuri SE minua miehessä ainakin kiinnostaa. Minua kiinnostaa se minkälaisia te olette. Läpikotaisin.
Sikäli kuin käyttäytyminen ei ole automaattista, tunteet ohjaavat suurinta osaa ajattelusta. Rationaalisuuden osuus on useimmilla pieni. Ihmiset eivät vain tätä tajua, koska tunteisiin perustuva päätöksenteko jää usein piiloon tietoisuudeltamme. Niinpä esimerkiksi tuomarilta saa tutkitusti kovemman tuomion ennen lounasta, koska nälkä aiheuttaa ärtymystä ja/tai kylläisyys tyytyväisyyttä ja siten hyväntahtoisuutta.
Toki on ihmisiä, jotka vaikkapa työnsä puolesta pyrkivät ja voivat ajatella ”hitaasti” (Kahneman). Mutta tutkimusten mukaan hidas ajattelu eli järjen käyttö on raskasta ja kuluttavaa. Harvalla riittää tahdonvoimaa sitä harrastaa tunnista ja päivästä toiseen. On paljon helpompaa antaa tunteiden tehdä päätöksiä ja päätelmiä. Kuten vaikka noiden mainittujen tuomareiden kohdalla.
Tunteiden näyttäminen on toinen juttu. Se on kommunikointia. Naiset näyttävät tunteita, koska heillä on lupa ja siten – vaikka itkemällä – saa usein tahtonsa läpi – ja hormonitkin siihen vaikutta. Miesten ei tosiaan kannata tunteitaan näyttää, eivätkä miehet, varisnkaan nuoret miehet, myöskään tunne yhtä voimakkaasti.
Vanhemmiten, hormonipitoisuuksien muuttuessa tunteellisuus alkaa miehilläkin puskea pintaan. Monelle miehelle tilanne on uusi juuri tunteiden voimakkuuden takia. Siinä voi kyynel väkisin vierähtää silmäkulmaan.
Atomisti: Kiitos kommentista! Lienet oikeilla jäljillä. Kelailin Kahnemania itsekin tätä kirjoittaessani. Sainkin muita reittejä tästä kirjoituksesta kritiikkiä, että ”tunteet” voisi tässä vaihtaa Kahnemanin intuitiiviseksi päättelyksi / tyypin 1 päätttelyksi. En kiellä näiden yhteyttä, mutta nähdäkseni on selvää, että jotkut ihmiset ovat tunteellisempia kuin toiset ja toimivat enemmän tunnepohjaisesti. Voi olla, että tyypin 1 päättely voi operoida enemmän tai vähemmän tunnepohjaisesti (mutta hitaasti harkitsevaa se ei tietenkään ole koskaan).
Ja hyvä pointti tunteiden näyttämisestä. Tuo on itse asiassa aika hämmentävää, kuinka paljon hormonit vaikuttavat tunteisiin… Tästä on joskus tullut naisten kanssa puhuttua: vaikka he tietäisivät apean tai kärttyisen mielialansa johtuvan kuukautiskierrostaan, he eivät voi sille mitään – siltä nyt vain tuntuu, eikä asian tiedostaminen saa tunnetta pois.
Ja ennen kuin minut listitään, niin todettakoon, ettei ylläoleva ole mikään ”öliöli naiset ovat sekaisin koska niillä on kuukautiset”-kommentti. On ihan selvä, että miehet ovat vähintään (elleivät enemmänkin) sekaisin testosteronin vaikutuksesta. Mutta koska miehillä testosteronitasot eivät vaihtele samalla tavalla, miehet ovat tasaisesti sekaisin kaiken aikaa, mikä _vaikuttaa_ neutraalilta. Mutta ei ole, minkä tiedämme esimerkiksi rikostilastoista.
Kaikki ovat sekaisin, toiset vain eri tavalla kuin toiset ;)
Tuohon hormonien vaikutukseen muistan joskus kauan sitten lukeneeni asiaa tutkineen naistutkijan testanneen itseensä, miten hetkellisesti annosteltu teinipojan testosteronimäärä vaikuttaa ajatteluun ja toimintaan. Hän oli häkeltynyt miten (tyyliin) joka toinen minuutti voi ajatella vain ja ainoastaan seksiä. Ja vain ja ainoastaan sitä. Vastaavasti testosteronin väheneminen iän myötä todennäköisesti saattaa aiheuttaa vanhemmilla miehillä enenevää tunteellisuutta.
Bruce Lyonin ”From romance to reality” puhe avaa mielestäni aika seikkaperäisellä tavalla sitä miten sekä maskuliinisuus että feminiinisyys meissä ilmenee silloin kun se on epätervettä tai epäkypsää ja toisaalta taas silloin kun molemmat puolet meissä on tasapainossa. Tähän meillä kaikilla on varmaan vielä jonkin verran matkaa, mutta mikäpä meillä opetellessa, jos vaan kulttuurimme antaa siihen mahdollisuuden ja oma kiinnostus riittää.
Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=IUlFChmgV9U
Vinkuvia ja tunteistaan jatkuvasti hössöttäviä saati sitten julkisesti itkeviä miehiä pidetään neuroottisina ja heikkoina, ja sellaisina eivät naiset saati toiset miehet miestä arvosta. Miehen funktio on toisenlainen.
Aika lailla osuu. Minulla on 3 lapsuuden kaveria joiden kanssa olemme myös virtuaalisesti yhteydessä. En aio hankkia enempää.
Pari päivää sitten Yle1 aamukolumnisti puhui asiasta ja antoi jopa 8 neuvoa. Ongelma vain että hän ei ymmärtänyt yhtään mitään siitä miten mies (tai sellaiseksi oletettu) ajattelee tai tuntee. Mutta neuvoja tuli paljon.
Luin koko pitkän tarinan. Mielenkiintoista, että olisin voinut itse kirjoittaa jutun ja olen 68 vuotias nainen. Olen ollut aina ns huono itkijä. Tosin reilun 20 vuotisen kätilöurani aikana näin useamman miehen itkevän ja minusta se oli ok. Synnytyksissä miehet itkevät enemmän kuin pyörtyilivät,
Pojalleni olen opettanut rationaalista ajattelua, ei kannata päätä pahkaa näyttää tunteitaan. Ystävällinen kannattaa olla, varsinkin vanhemmille naisille, he ( me) ilahdumme siitä ja haluamme auttaa fiksua miestä eteenpäin elämässä.
Kun tulee vanhemmaksi niin käsittää että hormoneilla on iso merkitys ihmisen tunnesäätelyyn. Estrogeenin vaikutus tunnetaan, mutta miksi testosteroni tuntuu aiheuttavan vain harmia?