Tekijänoikeuskeskustelun tabuista

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen (vas.) ympärillä pyörinyt hyvitysmaksukeskustelu on aika pitkälti laantunut – tekijänoikeuden hyvitysmaksujen laajentaminen tietokoneisiin torpattiin, vaikka ulkoisten kiintolevyjen hyvitysmaksut nousivatkin. Ensi vuodeksi lupailtiin koko hyvitysmaksujärjestelmän uudistusta, mikä onkin varsin tervetullutta.

Tässä kohtaa lienisi aiheellista sanoa pari sanaa tekijänoikeuskeskustelun tabuista. Sinällään nämä tabut liittyvät tekijänoikeuskeskusteluihin ylipäätään eivätkä ole yksinomaan hyvitysmaksuun liittyväisiä, mutta ne tulevat poikkeuksetta esiin nimenomaan silloin, kun puhutaan tekijän saamasta korvauksesta, ts. rahasta.

Ensimmäinen tabu on tämä: ”artistilla on oikeus saada tekemästään työstä korvaus”. Tätä lausetta ei kovinkaan usein kyseenalaisteta.

Joku muu voisi ehkä puhua diskurssista – kysehän on siis siitä, että jos tiettyjä asioita ei koeta keskusteluun kuuluviksi, niistä ei keskustella. Yleensäkin väittelyt kietoutuvat sen ympärille, mitä diskurssia on soveliasta käyttää (esimerkiksi ”tunneperäisen diskurssin” ja ”järkiperäisen diskurssin” kollisio on tilanne, josta useimmilla on kokemusta).

Diskurssi on siitä valtavan tehokas kontrolliväline, että diskurssin ulkopuolelle lukeutuvista asioista ei keskustella. Niinpä niitä asioita ei voi myöskään kyseenalaistaa, vaan ne vaikuttavat ikäänkuin taustaoletuksina. Tunnetusti tällainen kyseenalaistamaton ja kritiikiltä suojattu valta on parasta mahdollista valtaa: jos ei tiedä, että jollakulla on valtaa, sitä ei myöskään voi tältä poistaa.

Diskurssin ulkopuolelle jäävät asiat ovat kuitenkin funktionaalisesti tabuja ja sellaiset eivät kuulu varsinkaan oikeustieteelliseen diskurssiteoriaan, kuten Robert Alexy sanoo, sillä ne estävät parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamisen.

Miksi argumentti ”tekijällä on oikeus saada tekemästään työstä korvaus” sitten esitetään niin usein ja miksei sitä kyseenalaisteta? Yksi selitys argumentin yleisyyteen on, että se jää mieleen ja on myös helppo toistaa. Se on iskulause ja sellaisena tehokkaan kuuloinen, jämäkkä kannanotto.

Sen lisäksi tämän sanomalla piraattimyönteisinkin keskustelija välttää raivo härkä -ongelman: ”artistilla on oikeus korvaukseen”-kommentti toimii myönnytyksenä, siimanantona, joka purkaa vastakkainasettelua ja antaa ymmärtää, että henkilö on halukas kompromisseihin. Kärjistäen tarkoitus on siis saada toinen ajattelemaan ”ahaa, ei tuo olekaan vain aggressiivinen öyhöttäjä, vaan sen kanssa voi oikeastikin keskustella”.

Tässä törmätään kuitenkin erääseen ongelmaan. ”Artistilla on oikeus korvaukseen” pitää nimittäin sisällään ajatuksen siitä, että artistilla on automaattinen oikeus saada rahaa teoksen luomisesta, ikäänkuin yhteiskunta olisi artistille siitä velkaa. Mutta ei se nyt ihan niin mene.

KatumuusikkoKuva Randall van Gurchom @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. Kuvan muusikko ei liity tapaukseen. Tai ehkä liittyy, kukapa tietää!

Teoksen luomalla artisti saa teokseen yksinoikeuden – tekijänoikeuden – jonka avulla hän voi sopimusperusteisesti saada korvausta, esimerkiksi myymällä teoskappaleita tai käyttöoikeuksia teokseen.

Mikään työ ei kuitenkaan oikeuta korvaukseen automaattisesti, vaan vasta silloin, kun joku on siitä valmis maksamaan. Työsuhteessa oleva ihminen saa palkkaa siitä, että hän on työnantajansa käytettävissä ja tottelee tämän määräyksiä. Yrittäjä saa palkkaa, jos päättää sitä firmasta itselleen maksaa; rahaa firmaan taas tulee siitä, kun firma saa tuotteitaan tai palveluitaan myytyä ja joku suostuu ostamaan. Sama sääntö pätee myös tekijänoikeusbisnekseen: oikeus korvaukseen syntyy, kun tekijänoikeuden alaista materiaalia myydään ja joku suostuu ostamaan.

Joissain keskusteluissa on esitetty näkemyksiä, että hyvitysmaksua on pakko nostaa, koska kulttuuriala tarvitsee niitä rahoja. Sama ajatuskulku: koska on olemassa tekijöitä, jotka ovat valmiita tuottamaan kulttuuria ja he tarvitsevat rahaa, heillä on oikeus saada sitä.

Minulla on kuitenkin melko suuria vaikeuksia nähdä ”tarvetta” kunnollisena perusteena. Minullakin on ”tarve” ostaa viskiä, mutta sen perusteella en valitettavasti saa yhteiskunnalta rahaa, eikä luultavasti pomoltakaan heru sillä perusteella bonusta.

Jos oikeutus rahan saamiseen esimerkiksi kuluttajien ostotottumusten muutosten vuoksi on muuttunut, ei tilannetta pidä korjata sillä, että otetaan lisää rahaa epäoikeutetusti, vaan silloin pitää kiristää vyötä.

Nyt olemme toisen tabun äärellä. Kovin moni ei jaksa surkutella esimerkiksi autovalmistajien hirveää kohtaloa vihreämpien ja ekologisempien arvojen vallatessa tilaa ja automyynnin täten vähentyessä. Kovin moni ei myöskään jaksa surkutella postivirkailijoiden kohtaloa kirjepostin vähentyessä, poislukien tietysti kiukuttelu siitä, että oma matka postiin pitenee. Eikä kukaan ole ollut kovin huolissaan leipomoiden selviämisestä karppaamisen yleistyessä.

On ihan mahdollista, että tässä on sama juttu: voi olla, että meillä on yksinkertaisesti liikaa taiteilijoita.

Ajatus ei ole mukava, mutta miksi tekijänoikeudella bisnestä tekevien pitäisi olla erityissuojassa? Itse en näe tälle syytä.

Onneksi ratkaisuna ovat uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat, joista enemmän ensi kerralla!

Konfirmaatio kirkossa: kuningas Alkoholin ylistysjuhla?

Tänään ihmisiä on sosiaalisessa mediassa huvittanut Seinäjoen sanomien juttu siitä, että kirkko saattaa rikkoa lakia tarjotessaan alkoholia alaikäisille konfirmaation yhteydessä. Kyse on siis ehtoollisviinistä sekä siitä, että useimmat evankelisluterilaisen kirkon konfirmoitavista ovat konfirmaatiohetkellä 15-vuotiaita eli alaikäisiä. Terveysministeri Paula Risikon (kok) mukaan ehtoollisviinikäytännössä ja alkoholilaissa onkin periaatteellinen ristiriita.

Jutun mukaan Raittiuden Ystävät ry on kauhuissaan: he katsovat, että seurakunta toimii vastoin lakia tarjotessaan alkoholia alaikäisille ja sitäpaitsi ehtoollisviinin juomisesta saattaa tulla alaikäiselle elämäntapa. Myös kuntoutuvien alkoholistien asemasta ollaan huolissaan.

Voitaneen todeta pari asiaa: kauhuissaan tuskin kannattaa olla. Ehtoollisviinikäytäntö on ollut Suomessa jo ties kuinka kauan. Se on totta, että alkoholi on Suomessa yhteiskunnallinen ongelma, mutta se tuskin johtuu ehtoollisviinistä.

Toisaalta juridiselta kannalta se, että kyse on ”hyvin pienistä määristä alkoholia” tai että kyse on kirkon toimituksesta, ei voi toimia perusteena lain rikkomiselle: lainvastainen teko on lainvastainen teko, vaikka se olisi kuinka pieni, eikä uskonnollinen vakaumuskaan lähtökohtaisesti oikeuta lain rikkomista.

Mutta mitä sanookaan alkoholilaki? Tulee muistaa, että maalaisjärki ja yleistieto ovat asioita, joilla on lähtökohtaisesti hyvin vähän tekemistä juridiikan kanssa.

Alkoholilain (8.12.1994/1143) 16 § säätelee alkoholin myyntiä. Sen mukaan alle 20-vuotiaalle ei saa myydä alkoholia, paitsi yli 18-vuotiaille voi myydä mietoja alkoholijuomia. Koska ehtoollisella ei kuitenkaan myydä alkoholia, tämä kohta ei sovellu.

24 § sen sijaan säätää anniskelusta. Sen mukaan alkoholijuomaa ei saa anniskella ”1) kahdeksaatoista vuotta nuoremmalle; 2) häiritsevästi käyttäytyvälle tai selvästi päihtyneelle; tai 3) jos on aihetta olettaa alkoholijuoman väärinkäyttöä. – -” Kirkko ei kuitenkaan ole anniskelualue eikä ehtoollinen ole anniskeluakaan. Tämäkään kohta ei siis tule kysymykseen.

Alkoholilain 34 § 2 momentti sen sijaan sanoo, että ”Alkoholijuomaa ei saa pitää hallussaan eikä kuljettaa henkilö, joka ei ole täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Kahdeksantoista vuotta täyttänyt henkilö saa kuitenkin pitää hallussaan ja kuljettaa mietoa alkoholijuomaa.”

Kuva Mike_Tn @ FlickrCC BY-NC-ND 2.0. Kuvan ehtoollinen ei liity tapaukseen.

Ja nyt tarkkana: Suomessa ei nimittäin ole kielletty alle 18-vuotiaita juomasta alkoholia. Sen sijaan alkoholin hallussapito on tällaisilta henkilöiltä kielletty ja vakiintuneen tulkinnan mukaan hallussapito toteutuu jo siinä ajassa, missä olutpullo on mahdollista tyhjentää kurkusta alas. Hallussapito on myös alkoholilain 50 a § 4 mom. 4 alakohdan mukaan  rangaistavaa.

Toisaalta itse juomista ei ole kielletty, vaan nimenomaan alkoholijuoman hallussapito. Jos ehtoollisviini lyödään eteen pikarissa, voisiko kyse olla hallussapidosta? Jaa-a, kyseessä on vanha tuttumme ”vahva ehkä”. Toisaalta niin voisi olla, mutta toisaalta kyse ei ole mistään pullosta, joka on henkilölle annettu, vaan kyse on enemmänkin tarjoilusta.

Tarjoilusta taas puhutaan alkoholilain 50 a §:n 4 momentin 5 alakohdassa: ”Joka tahallaan – – 5) tarjoaa alle kahdeksantoistavuotiaalle alkoholijuomaa tai väkiviinaa niin, että tämä siitä juopuu, ja tarjoamista voidaan alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuudessaan pitää moitittavana, – -on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, alkoholirikkomuksesta sakkoon.”

Joku oli taannoin kannellut asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Oikeusasiamies oli mitä ilmeisimmin pyytänyt STM:n lausuntoa asiaan ja STM oli todennut asian olevan OK, mikäli alaikäinen itse ei ole juomaa pyytänyt hankkimaan ja jos alkoholitarjoilussa ei ole päihdyttämistarkoitusta. Kantaa voidaan pitää melko tarkkaan alkoholilain 50 a § 4 momentin 5 alakohdan mukaisena.

Meidän ei tarvitse pohtia edes sitä, onko rippikouluikäisen ”ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet” sellaisia, että kokonaisuutta ei olisi pidettävä moitittavana – ehtoollisviinin määrähän on niin pieni, ettei siitä kukaan juovu.

Onko ehtoollisviinikäytännössä ja alkoholilaissa sitten periaatteellinen ristiriita? No eipä juurikaan. Lakiin on mitä ilmeisimmin jätetty takaportti sille, että alle 18-vuotiaallekin voidaan täysin laillisesti tarjoilla alkoholia. Itse asiassa jos tuota 50 a §:n 4 momentin 5 alakohtaa oikein tulkitsen, laki mahdollistaa myös alle 18-vuotiaan juottamisen humalaan täysin laillisesti: lainhan mukaan teko on rangaistava vain, jos juopuneeksi juottamiseen johtanutta ”tarjoamista voidaan alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuudessaan pitää moitittavana”.

Laki jättää siis mahdollisuuden sille, että jos alaikäisen ikä, kypsyysaste ja ”muut olosuhteet” ovat sellaiset, ettei kyse ole moitittavasta teosta, teko voi olla täysin laillinenkin! Se, milloin tällaiset ”muut olosuhteet” taas vallitsevat, on taas hyvin avoin kysymys. Olettaisin, että kyseessä täytyy kuitenkin olla lähes 18-vuotias ja juhlan aiheen tulee olla niin suuri, että juhlinta on jollain tavalla oikeutettua. Ja koska lainkohta edellyttää nimenomaan tahallisuutta, vahingossa tapahtunut alkoholitarjoilu ei ole laitonta laisinkaan… toisaalta taas alaikäisen (tapauksessa 12-vuotias) juottaminen sammuksiin on katsottu pahoinpitelyksi (KKO:2001:7), eli mitä ilmeisimmin siinä kulkee raja.

Ehtoollistilanteessa päihtymys ei kuitenkaan ole lähelläkään. Periaatteellistakaan ongelmaa ei tilanteessa ole, sillä vaikka pääsääntö laissa onkin, etteivät alle 18-vuotiaat saa pitää hallussaan alkoholia, juomista ei ole kielletty. Lakiin on vieläpä jätetty – ilmeisen tietoisesti – takaportti, joka sallii sen, että alaikäisille voidaan tarjoilla alkoholia.

Tässä asiassa kirkko saa täyden synninpäästön. Aamen.

Oikeus omaan naamaan ja sen puute

Kansakunnan pää-äänenkannattaja ja laatujournalismin kirkkain timantti Ilta-Pulu uutisoi muutama päivä sitten, että Hennes & Mauritzin käyttämät bikinimallit eivät olekaan oikeita, vaan tietokoneella luotuja. Närkästys epärealistisista kauneusihanteista oli arvattavissa. Jotkut kommentoijat kiinnittivät kuitenkin huomionsa seuraavaan kommenttiin:

”Kasvot tulevat kasvomalleilta, jotka ovat täysin tietämättömiä siitä, miten kuvia tullaan käyttämään.” –Håcan Andersson, H&M:n tiedottaja

Kysymys kuuluu, onko näitä malleja viilattu linssiin – saako kuka tahansa ottaa jonkun pärstävärkin vaikka Facebookista, editoida sen bikinimallivartalolle ja laittaa nettikauppaan?

Vastaus on juristin perinteinen ”kyllä ja ei”. Asiassa tulee nimittäin erottaa ainakin kolme eri oikeusongelmaa:

Ensimmäinen oikeusongelma, mikä ihmisille usein tulee mieleen, on se kuuluisa ”oikeus omaan naamaan”: kai nyt minulta tarvitaan joku lupa, että kuvaani saa käyttää? No ei tarvita, ainakaan Suomessa. Lähtökohtaisesti Pohjoismaissa ei ole minkäänlaista personality rights -käsitettä. Toisin sanoen ihmisellä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta kieltää muilta hänen (naama)kuvansa käyttöä vain siihen perustuen, että esiintyy kuvassa.

Joissain maissa tällainen oikeus on olemassa, mutta täällä Suomessa tosiaan ei. Jos siis menet julkiselle paikalle noloissa vaatteissa ja joudut kuvatuksi ja sen jälkeen Hesarin etusivulle, se on vähän niinkuin ”voi voi ja iso kyynel”: ei olisi varmaan tarvinnut mennä koikkelehtimaan puolipukeissa keskelle Mannerheimintietä.

Sama koskee mallikuvauksia: kuvassa esiintyvällä mallilla ei lähtökohtaisesti ole mitään oikeutta kuvaan eikä myöskään automaattista oikeutta edes rahalliseen korvaukseen (ellei tätä kuvaamista tulkita työsuhteeksi). Mallilla ei myöskään lähtökohtaisesti ole oikeutta määrätä, miten ja missä yhteydessä kuvia tullaan käyttämään. Sen takia asiasta onkin äärimmäisen tärkeää sopia kuvaajan tai kuvaajan firman kanssa: missä yhteyksissä kuvaa voidaan käyttää? Saako malli itse käyttää kuvaa? Missä yhteyksissä? Millaisen korvauksen malli saa? Millä perusteella korvaus määräytyy? Saako kuvaa editoida? Missä määrin? Saako kuvan tai osia siitä liittää muihin kuviin? Vaikuttaako tämä korvauksiin? Jne. sovittavia asioita on lyhyesti sanottuna useita.

Bikinityttö Kuva Robert Bejil Photography @ Flickr, CC BY 2.0. Kuvan bikinityttö ei liity tapaukseen.

Toinen asia taas on, että vaikka personality rights -käsitettä ei Suomen laissa tunnetakaan, muista ihmisistä otettujen kuvien käyttö voi olla kiellettyä muilla perusteilla. Se voi olla esimerkiksi rikos: tällaisiahan ovat esimerkiksi rikoslain 24 luvun 6 § (salakatselu), 8 § (yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) tai 9 § (kunnianloukkaus). Tietyissä tapauksissa kyseeseen voi tulla myös rikoslain 17 luvun 21 § (sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen).

Salakatselupykälä kieltää mm. oikeudettoman kuvaamisen kotirauhan suojaamassa paikassa, kun taas yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen edellyttää kuvan levittämistä lukuisten ihmisten saataville. Samaa rajausta ei ole kunnianloukkauksessa, mutta siinäkin vaaditaan lähtökohtaisesti tiedon esittämistä.

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen tai kunnianloukkaus voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos Make ottaa sammuneesta ja itsensä päälle oksentaneesta Viljamista kuvan ja pistää sen Facebookiin. Kunnianloukkaus taas voi olla kyseessä, jos oikeudettomasti editoi jonkun naaman esimerkiksi pornokuvaan ja näyttää tätä kuvaa vaikkapa opiskelijakavereille.

Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen taas on sanamuodoltaan niin avoin, että se kattaa laajan määrän tekoja – mutta sillä perusteella sakotettiin esimerkiksi miestä, joka kuvasi naisia hameiden alta salakameralla Turussa. Itse uutinen on taattua Ilta-Pulu -tasoa: sakot eivät tulleet perseiden kuvaamisesta, vaan nimenomaan hameen alta kuvaamisesta. Perseiden kuvaaminen kun on yllä mainitulla tavalla laillista.

Kolmanneksi kuvan levittäminen voi olla kiellettyä tekijänoikeuksien tai tekijänoikeuden lähioikeuksiin kuuluvien valokuvaajan oikeuksien vuoksi. Tekijänoikeuslain 2 §:n mukaan kun oikeus teoksen tai teoskappaleen levittämiseen on lähtökohtaisesti vain teoksen luojalla / valokuvan ottajalla. Niinpä toisen ottamaa kuvaa ei ole oikeutta käyttää ilman kuvaajalta saatua lupaa. Tässä on kuitenkin kyse nimenomaan kuvaajan oikeudesta – ei kuvauksen kohteen oikeudesta. Kuvan kohteena olevalla ei siis ole automaattisesti oikeutta käyttää kuvaa edes itse.

Mikäli on kuitenkin joutunut kuvattavaksi vastoin tahtoaan ja kuva on jossain julkaistu, voi tilanne olla oikaistavissa sillä, että kuvan ottaja pyytää poistamaan kuvan.

Mitä H&M:n mallitapauksesta sitten pitäisi ajatella? No ei juuri mitään. Jos kyseessä ovat nimenomaan kasvomallit, pitäisin melko selvänä, että näiden kanssa on sovittu nimenomaan heidän kasvojensa käyttämisestä mainostarkoituksissa. Valistuneena arvauksena esittäisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, mitä vaatekappaleita H&M myy. Valistuneesti arvaisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, että kasvomallien pärstät tullaan liittämään tietokoneella luotuihin mallivartaloihin.

Se, että kyseessä ovat olleet nimenomaan bikinimallivartalot, ei muuta asiaa miksikään: bikinit kun lähtökohtaisesti ovat ihan tavallisia vaatekappaleita, jotka eivät loukkaa sukupuolisiveellisyyttä.

Henkilökohtaisella tasolla taas kannattaa miettiä, mitä julkisilla paikoilla tekee ja missä vaatteissa. Lähtökohtaisesti kun omat tyhmäilyt julkisilla paikoilla ovat kuvaajille vapaata riistaa.

Pitääkö sukankutojamummot pistää vankilaan?

Tänään Facebookissa ihmisiä on aktivoinut YLE Satakunnan uutinen siitä, että käsityön antaminen lahjaksi voi olla rikos. Asiantuntijana YLE oli haastatellut Patentti- ja rekisterihallituksesta apulaisjohtaja Tapio Priiaa, joka kertoi näin:

”Mallisuoja estää kaupallisen ja ammattimaisen hyväksikäytön, mutta omaan käyttöön tuotetta voi yhden kappaleen valmistaa. Suojan rajanveto on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva. Pitää harkita, että mitä enemmän tekee, niin sitä enemmän raja lähestyy. Ei se oikeastaan ole enää omaan käyttöön valmistettua jos sitä tekee lahjaksi laajalle piirille.”

Tämä perustuu siihen, että jos kyseessä on ns. mallisuojattu tuote, mallisuojauksen loukkaaminen on vähän niinkuin lailla kielletty, kuten mallioikeuslaista 1971/221 käy ilmi. Malli itsessään on juristikieltä ja lain mukaan tarkoittaa ”tuotteen tai sen osan ulkomuotoa, joka ilmenee tuotteen tai sen koristelun piirteistä kuten linjoista, ääriviivoista, väreistä, muodosta, pintarakenteesta tai materiaalista”.

Ihmiskielellä kyse on siis esimerkiksi kankaan kuosista tai vaatteen leikkauksesta. Mallioikeudella suojattu malli on esimerkiksi malli nro. 20060179 eli Puolustusvoimien nykyisin käyttämä maastokuvio eli tuttavallisemmin pikselipaidan kuosi.

Mallioikeus on immateriaalioikeuksille tyypillisesti kielto-oikeus, eli oikeus kieltää muita käyttämästä mallia. Kuten mallioikeuslaki 5 a § sanoo:

”Mallioikeus sisältää jäljempänä säädetyin poikkeuksin sen, ettei muu kuin mallioikeuden haltija ilman tämän lupaa saa käyttää hyväkseen mallia. Mallin hyväksikäyttämistä on muun muassa mallin mukaisen tai sen sisältävän tuotteen valmistaminen, tarjoaminen, markkinoille saattaminen, käyttäminen – -”

Siis vain mallioikeuden haltija tai tämän lisenssinsaaja saa valmistaa mallisuojattuja tuotteita. Eli nytkö pistetään mummot telkien taa, jos nämä menevät kutomaan sukkia, joiden kuosi on mallisuojattu? No ei. Kuten jo 5 a § sanoo, mallioikeuteen sisältyy rajoituksia. Ensimmäinen rajoitus löytyykin seuraavasta pykälästä, eli  5 b §:stä:

Mallioikeus ei käsitä mallin yksityistä käyttöä, jolla ei ole kaupallista tarkoitusta.”

Perinteisesti yksityisellä käytöllä on tarkoitettu käyttöä, joka tapahtuu kaveri- tai perhepiirissä. Osviittaa voidaan hakea tekijänoikeuspuolelta, missä yksityisenä käyttönä on lähtökohtaisesti pidetty alle 20 kappaleen valmistamista, kunhan se tapahtuu perhepiirissä tai kavereille, eikä esim. yritys- tai yhdistystoiminnassa. Myös 20 – 50 kappaleen valmistamista on voitu pitää yksityisenä, jos muut olosuhteet ovat sitä puoltaneet. En näe syytä, miksei tätä samaa määrällistä rajausta voitaisi soveltaa myös mallioikeuksiin.

Uutisessa ei myöskään puhuta kaupallisesta tarkoituksesta mitään. Kaupallinen tarkoitus on toki sekin juristikielinen termi. Tavallisten ihmisten kielellä se tarkoittaa sitä, että sukkien vastikkeena raha vaihtaa omistajaa toiseen suuntaan kuin kudotut sukat. Joululahjojen kohdalla näin harvemmin kuitenkaan on. Päinvastoin, yleensä ne rahatkin siirtyvät mummolta lapsenlapsille eikä toisinpäin.

Eli mitä voimme uutisesta päätellä? Sitä, että Priia on nyt erehtynyt, tai että YLE on käsittänyt Priian sanat väärin.

Kun joululahjatarkoitus vielä katsotaan mitä luultavimmin arvostelua lieventäväksi asianhaaraksi, voitaneen todeta, että mummot voivat jatkossakin kutoa sukkia lahjaksi hyvällä omallatunnolla, ainakin, mikäli niitä kudotaan alle 50 paria ja kunhan niitä ei myydä.

Toisin sanoen: MYTH BUSTED.

Keskustelutaktiikka: No vitsillähän minä

Tietokirjailijakaverini Katleena Kortesuo blogasi Hjallis Harkimon Diilissä esittämistä väitetysti naisvihamielisistä lausunnoista – ”sähän kantelet kuin nainen” ja ”ei noi naiset pysty olemaan keskenään tappelematta” (ks. Ei oo totta: ”Enhän minä vihaa naisia, mutta…”).

Kuten Katleenakin kirjoituksessaan toteaa, nämä on luultavasti tarkoitettu vitseiksi. Ottamatta nyt kantaa siihen, ovatko Hjalliksen heitot hauskoja sutkautuksia, misogynististä vihapuhetta vai jotain siltä väliltä, on syytä kuitenkin tutustua huumoriin keskustelutaktiikkana.

Huumori on tehokas keskustelutaktiikka varsinkin jos keskustelu käydään yleisön edessä. Kuten aiemmin kirjoitin, keskustelussa on usein kaksi tavoitetta: osoittaa olevansa oikeassa tai saada tahtonsa lävitse. Nämä saattavat olla – ja usein ovatkin – toisensa poissulkevia. Tästä huolimatta kannattaa kuitenkin muistaa mainosmiehiltä tuttu lausahdus: asiat ovat sitä mitä ne näyttävät olevan. Jos siis haluatkin osoittaa olevasi oikeassa, on tärkeää, että nimenomaan yleisö uskoo sinun olevan oikeassa. Usein tähän on jopa mahdollista yhdistää tahtonsa läpisaaminen, kunhan vain osoittaa kuulijoille olevansa oikeassa. Näin on esimerkiksi useissa demokraattisissa elimissä: vastaväittäjän näkemyksellä ei juuri ole arvoa, kun 59 päättäjää 60:stä on sitä mieltä, että vastaväittäjä on väärässä.

Yleisötilanteissa huumori onkin usein hyvin tehokas tapa voittaa yleisö puolelleen ja heikentää vastustajan argumentteja. Mikäpä sen tekisi tehokkaammin kuin hyvään kohtaan heitetty naseva sutkautus, joka saa vastapuolen argumentin näyttämään täysin naurettavalta ja epärealistiselta?

Stand-up -komiikkaaKuva Camera on autopilot @ Flickr, CC BY 2.0

Huumori on kuitenkin kaksiteräinen miekka ja melko riskialtis taktiikka. Kuten tiedetään, sopiva huumorin taso vaihtelee yleisöstä riippuen: samat vitsit, jotka ovat hauskoja jätkien olutillassa eivät ole sopivia mummon hautajaisissa. Kaskua kertoessa pitääkin siis olla tarkkana, ettei arvioi yleisölle sopivan huumorin tasoa väärin.

Huumori on lopultakin nk. sutemiwaza (Ks. Wikipedia: Sutemiwaza). Sutemiwaza on judotermi ja tarkoittaa uhrautumisheittoa. Nämä ovat heittoja, joihin kuuluu osana esimerkiksi oma kaatuminen tms. Tällaisissa liikkeissä on aina se riski, että mikäli heitto epäonnistuu, itsensä löytää maasta ja vastustajan luultavasti päältään hakemassa sidontaa. Jos siis vitsi epäonnistuu, on hyvin huonossa asemassa.

Hyvä esimerkki huumorin epäonnistumisesta on Jussi Halla-aho – hänen vitsinsä ovat sellaisia, että kaikki eivät edes tahdokaan ymmärtää niitä (ks. Antti Mustakallion kirjoitus ”Jussi Halla-ahon radikaali retoriikka” Hyvejohtajuus-blogissa), vaan sen sijaan penäävät ”mitä sinä tuolla oikein tarkoitit, tahdotko muka oikeasti panssarivaunuja Ateenan kaduille!?”. Sillä ei ole väliä, olisiko kuulija mahdollisesti ymmärtänyt vitsin jos olisi tahtonut – ratkaisevaa on, että kuulija ei nauranut. Tässä kohtaa kuulostaa aina äärimmäisen nololta selittelyltä sanoa että ”noh, vitsillähän minä vain, en minä vakavissani, ettekö te nyt läppää hei ymmärrä”. Se ei varmasti tue argumenttia.

Varovasti sen huumorin kanssa, siis.