Ravintolapäivän herkulliset laittomuudet

Ravintolapäivää vietettiin muutama viikko sitten. Tämä elävän kaupunkikulttuurin maukkain tähti mainostaa itseään näin:

”Ruokakarnivaali, jolloin kuka tahansa voi perustaa ravintolan päiväksi!”

Ruokakarnivaali, jolloin kuka tahansa voi perustaa ravintolan päiväksi! Kuulostaapa hienolta, mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea herkulliselta! Ei olekaan ihme, että alkujaan Helsingistä lähtenyt Ravintolapäivä on levinnyt jo useisiin Suomen kaupunkeihin ja jopa ulkomaille, kuten Ravintolapäivän sivuilta käy ilmi.

Kaikki eivät ole kuitenkaan ravintolapäivästä pitäneet. YLE Savon mukaan Ravintolapäivä oli närkästyttänyt savolaisia ravintoloitsijoita. Savon yrittäjien puheenjohtajan Sirpa Alho-Törrösen mukaan Ravintolapäivä edistää harmaata taloutta ja toisaalta joitakin yrittäjiä on sapettanut se, miten Ravintolapäivä antaa kuvan siitä, että ravintolan perustaminen olisi helppoa.

Sosiaalisessa mediassa Alho-Törrösen kommentit aiheuttivat tirskuntaa: ikäänkuin tässä olisi harmaasta taloudesta kyse! Ravintoloitsijoiden nyrpeää asennetta pidettiin lapsellisena oman egon pönkityksenä – ”vain me tiedämme, kuinka vaikeaa ravintolan pyörittäminen oikeasti on!”

Mutta Savon yrittäjät ovat toisaalta ihan oikeassa: Ravintolapäivä perustuu täysin lain rikkomiselle.

Siitä tuskin on tietoa, kuinka paljon rahaa vaihtaa omistajaa Ravintolapäivän aikana, mutta tuskinpa kovinkaan moni ravintolapäivän ravintoloista maksaa veroja. Puhumattakaan siitä, että nämä täyttäisivät ravintoloiden lailliset edellytykset – ravintolan perustamiseen on erittäin tiukat määräykset mm. sen suhteen, kuinka monta asiakasta voidaan ottaa sisään asiakastilojen kokoon nähden, kuinka monta WC:tä tulee olla (huomioiden se, että henkilökunnalle tulee olla oma WC), mikä on vaadittava hygieniataso ja niin edelleen.

Kuva Martti Tulenheimo @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. Ravintolapäivä elokuussa 2011.

Ravintolapäivällä ja siihen osallistuvilla ”ravintoloitsijoilla” ei siis ole minkäänlaisia vapautuksia näistä pykälistä. Ja tuskinpa kaikilla on hygieniapassiakaan taskussa.

Ravintolapäivä on osoittautunut ilmiömäisen suosituksi, mikä on toki hyvä asia. Samalla on kuitenkin unohtunut, että yksi sen alkuperäisistä tavotteista on ollut nimenomaan protestoida Suomen järjettömän tiukkaa ravintolasääntelyä vastaan ja näyttää, millaista kaupunki- ja ruokakulttuuria meilläkin voisi olla, jos ihmisten luovuutta ei sääntelyllä rajoitettaisi.

Tätä taustaa vasten onkin äärimmäisen huvittavaa, että Ravintolapäivä on voittanut mm. Helsingin vuoden kulttuuriteko -palkinnon sekä kulttuuriministeriön 30 000 euron Suomi-palkinnon – siis tapahtuma, jonka perusidea on järjestelmällinen lain rikkominen, voittaa ministeriötason palkintoja!

Olemmeko me suomalaiset todellakin niin tyhmiä, että emme erota hyvää ravintolaa huonosta, ilman että viranomaiskoneisto sen meille kertoo? Onko siinä mitään järkeä, että ostetun pihvin kanssa ei voi ottaa lasillista omasta pullosta, edes puistossa?

Toivon, että Ravintolapäivä ei jää ainoastaan yhden – kahden päivän ihmeeksi, vaan että se johtaa oikeasti yhteiskunnalliseen muutokseen vapaamman ravintola- ja alkoholisäätelyn muodossa.

Järjetön ravintolasäätely tulee purkaa, yksi puraisu kerrallaan.

Tekijänoikeusalan uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat

Jotkut olivat ilmeisesti saaneet viimeisimmästä kirjoituksestani kuvan, että olen vaatimassa tekijänoikeuksien alasajoa. Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

Viimeisimmän kirjoituksen kommenttiosiossa arcatan totesi hyvin:

”Mitäköhän olen yrittänyt sanoa [sillä että tekijällä on oikeus saada työstään korvaus]?

Ehkä sen, että teoksen tekijällä on oikeus vaatia tekemästään työstä korvaus, ja sen, että yhteiskunnan on oltava sellainen, että korvaus on mahdollista saada.”

Olen täysin samaa mieltä. Jonkinlainen suoja luovan työn tekijöille on nähdäkseni paikallaan. Täysin eri asia taas on, millainen tämä suoja käytännössä on. Esimerkiksi piraattimyönteiset tahot ovat ehdottaneet, että kaikki epäkaupallinen kopiointi tulisi sallia: niin kauan kun joku ei tee rahaa sinun teoksellasi, sinulla ei ole oikeutta kieltää kopiointia tai puuttua toimintaan.

Täysin erilaisen järjestelmän oli kehitellyt eräs juristikaverini, joka lähestyi asiaa täysin eri näkökulmasta: systeemi nimittäin voisi toimia esimerkiksi siten, että kaikki yksityinen kopiointi lähtökohtaisesti kiellettäisiin (ks. Lakiasiaintoimisto Shikaani: Yksi ratkaisu hyvitysmaksukiistaan: yksityisen kopioinnin lopettaminen). Vaikka ko. kirjoitus koskeekin lähtökohtaisesti hyvitysmaksuja, idea sinänsä pätee.

Missään nimessä nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä ei ole ainoa mahdollinen.

Kyse on vain siitä, millaisia järjestelmiä laaditaan. Joidenkin julkisuudessa olleiden keskustelijoiden rivien välistä on ollut pääteltävissä, että jos tekijänoikeusjärjestelmää lähdetään muuttamaan, artistien saamien korvausten tai kuluttajien maksamien hintojen tulisi pysyä samoina. Näin ei kuitenkaan ole, sillä muutos keikauttaa venettä aina johonkin suuntaan.

Siis varmaa on, että kun järjestelmää muutetaan, joku saa rahaa enemmän ja joku saa rahaa vähemmän. Joku joutuu maksamaan enemmän ja toinen vähemmän. Jos asioita lähdetään muuttaamaan, niillä asioilla on taipumuksena muuttua!

Usein tekijänoikeuskeskustelussa kaivataan ”uusia, innovatiivisia palveluita ja maksutapoja”, joita pidetään jonkinlaisina taika-aseina tekijänoikeusteollisuuden ongelmiin.

Ne uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat ovat kuitenkin jo olemassa ja niiden nimet ovat mm. Spotify, iTunes ja Steam. Kaikkien perusajatuksena on, että musiikki tai pelit ovat saatavilla hyvin kohtuullista maksua vastaan milloin vain, missä vain. Maksu onnistuu luottokortilla tai poikkeustapauksissa esimerkiksi maksuseteleitä ostamalla.

Batcard!Kuva Charles Wiriawan @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. On muuten jotakuinkin pähein kortti ikinä.

En näe mitään estettä sille, miksei tällaisia Suomessa voisi olla. Lauri Rechardt on sivunnut asiaa Kauppalehden blogissaan. Rechardtilla on toki vahva tausta tekijänoikeusjärjestöjen puolelta, mutta kirjoituksessa on paljon asiaa: sopimusoikeudellisen osaamisen puute, väärinkäsitykset ja kyräilymentaliteetti eivät varmasti ainakaan edesauta neuvotteluja.

Mutta väittäisin, että taustalla on näitä perustavanlaatuisempi ongelma. Jos osapuolten näkemykset lisenssien tai muiden käyttöoikeuksien käyvistä hinnoista ovat täysin poikkeavat, ei kauppaa luonnollisestikaan tapahdu (miettikää vaikka netti-TV:tä, Elisa Viihdettä jne.) eivätkä teokset tule nettikauppaan/-palveluun ollenkaan. Eikä ole ihme, etteivät ihmiset osta netistä, jos ladattava kopio on samanhintainen tai jopa kalliimpi kuin fyysinen tuote. Sinällään toki kuuluu oikeudenhaltijan toimivaltaan olla myymättä oikeuksiaan, jos tarjottu hinta on liian alhainen, mutta tällaisissa tapauksissa kaikki häviävät.

Ja nimenomaan kaikki, sillä nykyisenkaltainen tekijänoikeus on tunnetusti ongelmissa. Siitä huolimatta, että laiton lataaminen on laitonta, sitä tapahtuu ja paljon. Valistus ei ole näyttänyt tuottavan tulosta.

Näin lakimiehen näkökulmasta katsottuna minusta menee nykypäivänä epärehellisyyden puolelle selittää asiakkaalle, että tekijänoikeus suojaisi tämän tuotetta kuluttajakaupan puolella (firmojen välillä tilanne on muuten aivan toinen), koska käytännössä sitä ei juurikaan kunnioiteta. Toki se jonkin verran voi hillitä käytöstä, mutta pelkästään sen varaan ei missään tapauksessa kannata laskea.

Tekijänoikeus ei nähdäkseni ole itseisarvo, päinvastoin. Tekijänoikeus on suureksi osaksi välinearvo, jonka funktio on mahdollistaa rahan tekeminen. Tällöin taas näkisin, että tärkeintä on ottaa rahaa sieltä mistä sitä saa.

Nyt luovan työn tekijät korvat hörölle, sillä annan pari ilmaista vinkkiä:

  • Myy kaikkialla. Unohda ajalliset rajoitukset (”nettikauppa auki vain 06 – 23!”). Unohda maantieteelliset rajoitukset (”voit ostaa vain EU:n alueella!”). Mahdollista streamaus aina kuin mahdollista. Kuluttajaa ei kiinnosta, miten olet porrastanut julkaisupäiväsi maailmanlaajuisesti: hän haluaa tuotteen juuri silloin kun sen ensijulkaisu USA:ssa tai Japanissa on tapahtunut.
  • Myy reilusti. Unohda DRM (”voit kuunnella vain tällä ohjelmalla ja ottaa vain 3 kopiota!”). Unohda rajoitetut lataukset – kun asiakas on ostanut, biisin/leffan/pelin pitää olla ladattavissa aina ja koko ajan. Jos palvelu suljetaan, anna ihmisten ladata biisit yms. talteen. Myy netissä halvemmalla kuin fyysisissä kaupoissa, tai ihmiset kokevat sinun huijaavan.
  • Myy kaikilla mahdollisilla tavoilla. Luottokorttien tulee olla käytettävissä. Mahdollista PayPal. Mahdollista tilisiirrot. Mahdollista BitCoin. Mahdollista kaikki maksupalvelut, mitä voit. Kaikilla ihmisillä ei ole kaikkia maksutapoja, mutta useimmilla on ainakin jokin maksutapa.

Nämä kohdat ovat nähdäkseni äärimmäisen tärkeitä ja niihin pitää pyrkiä aina ja koko ajan. Muuten kaikki häviävät, jälleen kerran.

Ihmiset ovat kyllä valmiita ostamaan, mutta heille pitää myös myydä. Radiossa kuultujen hittibiisien pitää olla iTunesissa ostettavina. Jos kuluttaja saa tiedon leffan siirtymisestä nettilevitykseen, tulos ei saa olla ”tämä tuote on ostettavissa vain USA”:ssa. Ei voi olla niin, että luottokorttimaksua ei tarjota. Siirtymiskynnys Piratebayn tarjonnan ääreen on äärimmäisen matala ja siksi tavaran pitääkin olla myynnissä koko ajan.

Jo arkijärki kertoo, että myynnin maksimoimiseksi pitää myydä paljon ja kaikkialla ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ostaminen tulee tehdä kuluttajalle mahdollisimman helpoksi.

Tässä ei nähdäkseni ole mitään uutta tai innovatiivista. Nuo toimintatavat pitää vain ottaa käyttöön.

Tekijänoikeuskeskustelun tabuista

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen (vas.) ympärillä pyörinyt hyvitysmaksukeskustelu on aika pitkälti laantunut – tekijänoikeuden hyvitysmaksujen laajentaminen tietokoneisiin torpattiin, vaikka ulkoisten kiintolevyjen hyvitysmaksut nousivatkin. Ensi vuodeksi lupailtiin koko hyvitysmaksujärjestelmän uudistusta, mikä onkin varsin tervetullutta.

Tässä kohtaa lienisi aiheellista sanoa pari sanaa tekijänoikeuskeskustelun tabuista. Sinällään nämä tabut liittyvät tekijänoikeuskeskusteluihin ylipäätään eivätkä ole yksinomaan hyvitysmaksuun liittyväisiä, mutta ne tulevat poikkeuksetta esiin nimenomaan silloin, kun puhutaan tekijän saamasta korvauksesta, ts. rahasta.

Ensimmäinen tabu on tämä: ”artistilla on oikeus saada tekemästään työstä korvaus”. Tätä lausetta ei kovinkaan usein kyseenalaisteta.

Joku muu voisi ehkä puhua diskurssista – kysehän on siis siitä, että jos tiettyjä asioita ei koeta keskusteluun kuuluviksi, niistä ei keskustella. Yleensäkin väittelyt kietoutuvat sen ympärille, mitä diskurssia on soveliasta käyttää (esimerkiksi ”tunneperäisen diskurssin” ja ”järkiperäisen diskurssin” kollisio on tilanne, josta useimmilla on kokemusta).

Diskurssi on siitä valtavan tehokas kontrolliväline, että diskurssin ulkopuolelle lukeutuvista asioista ei keskustella. Niinpä niitä asioita ei voi myöskään kyseenalaistaa, vaan ne vaikuttavat ikäänkuin taustaoletuksina. Tunnetusti tällainen kyseenalaistamaton ja kritiikiltä suojattu valta on parasta mahdollista valtaa: jos ei tiedä, että jollakulla on valtaa, sitä ei myöskään voi tältä poistaa.

Diskurssin ulkopuolelle jäävät asiat ovat kuitenkin funktionaalisesti tabuja ja sellaiset eivät kuulu varsinkaan oikeustieteelliseen diskurssiteoriaan, kuten Robert Alexy sanoo, sillä ne estävät parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamisen.

Miksi argumentti ”tekijällä on oikeus saada tekemästään työstä korvaus” sitten esitetään niin usein ja miksei sitä kyseenalaisteta? Yksi selitys argumentin yleisyyteen on, että se jää mieleen ja on myös helppo toistaa. Se on iskulause ja sellaisena tehokkaan kuuloinen, jämäkkä kannanotto.

Sen lisäksi tämän sanomalla piraattimyönteisinkin keskustelija välttää raivo härkä -ongelman: ”artistilla on oikeus korvaukseen”-kommentti toimii myönnytyksenä, siimanantona, joka purkaa vastakkainasettelua ja antaa ymmärtää, että henkilö on halukas kompromisseihin. Kärjistäen tarkoitus on siis saada toinen ajattelemaan ”ahaa, ei tuo olekaan vain aggressiivinen öyhöttäjä, vaan sen kanssa voi oikeastikin keskustella”.

Tässä törmätään kuitenkin erääseen ongelmaan. ”Artistilla on oikeus korvaukseen” pitää nimittäin sisällään ajatuksen siitä, että artistilla on automaattinen oikeus saada rahaa teoksen luomisesta, ikäänkuin yhteiskunta olisi artistille siitä velkaa. Mutta ei se nyt ihan niin mene.

KatumuusikkoKuva Randall van Gurchom @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. Kuvan muusikko ei liity tapaukseen. Tai ehkä liittyy, kukapa tietää!

Teoksen luomalla artisti saa teokseen yksinoikeuden – tekijänoikeuden – jonka avulla hän voi sopimusperusteisesti saada korvausta, esimerkiksi myymällä teoskappaleita tai käyttöoikeuksia teokseen.

Mikään työ ei kuitenkaan oikeuta korvaukseen automaattisesti, vaan vasta silloin, kun joku on siitä valmis maksamaan. Työsuhteessa oleva ihminen saa palkkaa siitä, että hän on työnantajansa käytettävissä ja tottelee tämän määräyksiä. Yrittäjä saa palkkaa, jos päättää sitä firmasta itselleen maksaa; rahaa firmaan taas tulee siitä, kun firma saa tuotteitaan tai palveluitaan myytyä ja joku suostuu ostamaan. Sama sääntö pätee myös tekijänoikeusbisnekseen: oikeus korvaukseen syntyy, kun tekijänoikeuden alaista materiaalia myydään ja joku suostuu ostamaan.

Joissain keskusteluissa on esitetty näkemyksiä, että hyvitysmaksua on pakko nostaa, koska kulttuuriala tarvitsee niitä rahoja. Sama ajatuskulku: koska on olemassa tekijöitä, jotka ovat valmiita tuottamaan kulttuuria ja he tarvitsevat rahaa, heillä on oikeus saada sitä.

Minulla on kuitenkin melko suuria vaikeuksia nähdä ”tarvetta” kunnollisena perusteena. Minullakin on ”tarve” ostaa viskiä, mutta sen perusteella en valitettavasti saa yhteiskunnalta rahaa, eikä luultavasti pomoltakaan heru sillä perusteella bonusta.

Jos oikeutus rahan saamiseen esimerkiksi kuluttajien ostotottumusten muutosten vuoksi on muuttunut, ei tilannetta pidä korjata sillä, että otetaan lisää rahaa epäoikeutetusti, vaan silloin pitää kiristää vyötä.

Nyt olemme toisen tabun äärellä. Kovin moni ei jaksa surkutella esimerkiksi autovalmistajien hirveää kohtaloa vihreämpien ja ekologisempien arvojen vallatessa tilaa ja automyynnin täten vähentyessä. Kovin moni ei myöskään jaksa surkutella postivirkailijoiden kohtaloa kirjepostin vähentyessä, poislukien tietysti kiukuttelu siitä, että oma matka postiin pitenee. Eikä kukaan ole ollut kovin huolissaan leipomoiden selviämisestä karppaamisen yleistyessä.

On ihan mahdollista, että tässä on sama juttu: voi olla, että meillä on yksinkertaisesti liikaa taiteilijoita.

Ajatus ei ole mukava, mutta miksi tekijänoikeudella bisnestä tekevien pitäisi olla erityissuojassa? Itse en näe tälle syytä.

Onneksi ratkaisuna ovat uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat, joista enemmän ensi kerralla!

Konfirmaatio kirkossa: kuningas Alkoholin ylistysjuhla?

Tänään ihmisiä on sosiaalisessa mediassa huvittanut Seinäjoen sanomien juttu siitä, että kirkko saattaa rikkoa lakia tarjotessaan alkoholia alaikäisille konfirmaation yhteydessä. Kyse on siis ehtoollisviinistä sekä siitä, että useimmat evankelisluterilaisen kirkon konfirmoitavista ovat konfirmaatiohetkellä 15-vuotiaita eli alaikäisiä. Terveysministeri Paula Risikon (kok) mukaan ehtoollisviinikäytännössä ja alkoholilaissa onkin periaatteellinen ristiriita.

Jutun mukaan Raittiuden Ystävät ry on kauhuissaan: he katsovat, että seurakunta toimii vastoin lakia tarjotessaan alkoholia alaikäisille ja sitäpaitsi ehtoollisviinin juomisesta saattaa tulla alaikäiselle elämäntapa. Myös kuntoutuvien alkoholistien asemasta ollaan huolissaan.

Voitaneen todeta pari asiaa: kauhuissaan tuskin kannattaa olla. Ehtoollisviinikäytäntö on ollut Suomessa jo ties kuinka kauan. Se on totta, että alkoholi on Suomessa yhteiskunnallinen ongelma, mutta se tuskin johtuu ehtoollisviinistä.

Toisaalta juridiselta kannalta se, että kyse on ”hyvin pienistä määristä alkoholia” tai että kyse on kirkon toimituksesta, ei voi toimia perusteena lain rikkomiselle: lainvastainen teko on lainvastainen teko, vaikka se olisi kuinka pieni, eikä uskonnollinen vakaumuskaan lähtökohtaisesti oikeuta lain rikkomista.

Mutta mitä sanookaan alkoholilaki? Tulee muistaa, että maalaisjärki ja yleistieto ovat asioita, joilla on lähtökohtaisesti hyvin vähän tekemistä juridiikan kanssa.

Alkoholilain (8.12.1994/1143) 16 § säätelee alkoholin myyntiä. Sen mukaan alle 20-vuotiaalle ei saa myydä alkoholia, paitsi yli 18-vuotiaille voi myydä mietoja alkoholijuomia. Koska ehtoollisella ei kuitenkaan myydä alkoholia, tämä kohta ei sovellu.

24 § sen sijaan säätää anniskelusta. Sen mukaan alkoholijuomaa ei saa anniskella ”1) kahdeksaatoista vuotta nuoremmalle; 2) häiritsevästi käyttäytyvälle tai selvästi päihtyneelle; tai 3) jos on aihetta olettaa alkoholijuoman väärinkäyttöä. – -” Kirkko ei kuitenkaan ole anniskelualue eikä ehtoollinen ole anniskeluakaan. Tämäkään kohta ei siis tule kysymykseen.

Alkoholilain 34 § 2 momentti sen sijaan sanoo, että ”Alkoholijuomaa ei saa pitää hallussaan eikä kuljettaa henkilö, joka ei ole täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Kahdeksantoista vuotta täyttänyt henkilö saa kuitenkin pitää hallussaan ja kuljettaa mietoa alkoholijuomaa.”

Kuva Mike_Tn @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. Kuvan ehtoollinen ei liity tapaukseen.

Ja nyt tarkkana: Suomessa ei nimittäin ole kielletty alle 18-vuotiaita juomasta alkoholia. Sen sijaan alkoholin hallussapito on tällaisilta henkilöiltä kielletty ja vakiintuneen tulkinnan mukaan hallussapito toteutuu jo siinä ajassa, missä olutpullo on mahdollista tyhjentää kurkusta alas. Hallussapito on myös alkoholilain 50 a § 4 mom. 4 alakohdan mukaan  rangaistavaa.

Toisaalta itse juomista ei ole kielletty, vaan nimenomaan alkoholijuoman hallussapito. Jos ehtoollisviini lyödään eteen pikarissa, voisiko kyse olla hallussapidosta? Jaa-a, kyseessä on vanha tuttumme ”vahva ehkä”. Toisaalta niin voisi olla, mutta toisaalta kyse ei ole mistään pullosta, joka on henkilölle annettu, vaan kyse on enemmänkin tarjoilusta.

Tarjoilusta taas puhutaan alkoholilain 50 a §:n 4 momentin 5 alakohdassa: ”Joka tahallaan – – 5) tarjoaa alle kahdeksantoistavuotiaalle alkoholijuomaa tai väkiviinaa niin, että tämä siitä juopuu, ja tarjoamista voidaan alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuudessaan pitää moitittavana, – -on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, alkoholirikkomuksesta sakkoon.”

Joku oli taannoin kannellut asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Oikeusasiamies oli mitä ilmeisimmin pyytänyt STM:n lausuntoa asiaan ja STM oli todennut asian olevan OK, mikäli alaikäinen itse ei ole juomaa pyytänyt hankkimaan ja jos alkoholitarjoilussa ei ole päihdyttämistarkoitusta. Kantaa voidaan pitää melko tarkkaan alkoholilain 50 a § 4 momentin 5 alakohdan mukaisena.

Meidän ei tarvitse pohtia edes sitä, onko rippikouluikäisen ”ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet” sellaisia, että kokonaisuutta ei olisi pidettävä moitittavana – ehtoollisviinin määrähän on niin pieni, ettei siitä kukaan juovu.

Onko ehtoollisviinikäytännössä ja alkoholilaissa sitten periaatteellinen ristiriita? No eipä juurikaan. Lakiin on mitä ilmeisimmin jätetty takaportti sille, että alle 18-vuotiaallekin voidaan täysin laillisesti tarjoilla alkoholia. Itse asiassa jos tuota 50 a §:n 4 momentin 5 alakohtaa oikein tulkitsen, laki mahdollistaa myös alle 18-vuotiaan juottamisen humalaan täysin laillisesti: lainhan mukaan teko on rangaistava vain, jos juopuneeksi juottamiseen johtanutta ”tarjoamista voidaan alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuudessaan pitää moitittavana”.

Laki jättää siis mahdollisuuden sille, että jos alaikäisen ikä, kypsyysaste ja ”muut olosuhteet” ovat sellaiset, ettei kyse ole moitittavasta teosta, teko voi olla täysin laillinenkin! Se, milloin tällaiset ”muut olosuhteet” taas vallitsevat, on taas hyvin avoin kysymys. Olettaisin, että kyseessä täytyy kuitenkin olla lähes 18-vuotias ja juhlan aiheen tulee olla niin suuri, että juhlinta on jollain tavalla oikeutettua. Ja koska lainkohta edellyttää nimenomaan tahallisuutta, vahingossa tapahtunut alkoholitarjoilu ei ole laitonta laisinkaan… toisaalta taas alaikäisen (tapauksessa 12-vuotias) juottaminen sammuksiin on katsottu pahoinpitelyksi (KKO:2001:7), eli mitä ilmeisimmin siinä kulkee raja.

Ehtoollistilanteessa päihtymys ei kuitenkaan ole lähelläkään. Periaatteellistakaan ongelmaa ei tilanteessa ole, sillä vaikka pääsääntö laissa onkin, etteivät alle 18-vuotiaat saa pitää hallussaan alkoholia, juomista ei ole kielletty. Lakiin on vieläpä jätetty – ilmeisen tietoisesti – takaportti, joka sallii sen, että alaikäisille voidaan tarjoilla alkoholia.

Tässä asiassa kirkko saa täyden synninpäästön. Aamen.

Oikeus omaan naamaan ja sen puute

Kansakunnan pää-äänenkannattaja ja laatujournalismin kirkkain timantti Ilta-Pulu uutisoi muutama päivä sitten, että Hennes & Mauritzin käyttämät bikinimallit eivät olekaan oikeita, vaan tietokoneella luotuja. Närkästys epärealistisista kauneusihanteista oli arvattavissa. Jotkut kommentoijat kiinnittivät kuitenkin huomionsa seuraavaan kommenttiin:

”Kasvot tulevat kasvomalleilta, jotka ovat täysin tietämättömiä siitä, miten kuvia tullaan käyttämään.” –Håcan Andersson, H&M:n tiedottaja

Kysymys kuuluu, onko näitä malleja viilattu linssiin – saako kuka tahansa ottaa jonkun pärstävärkin vaikka Facebookista, editoida sen bikinimallivartalolle ja laittaa nettikauppaan?

Vastaus on juristin perinteinen ”kyllä ja ei”. Asiassa tulee nimittäin erottaa ainakin kolme eri oikeusongelmaa:

Ensimmäinen oikeusongelma, mikä ihmisille usein tulee mieleen, on se kuuluisa ”oikeus omaan naamaan”: kai nyt minulta tarvitaan joku lupa, että kuvaani saa käyttää? No ei tarvita, ainakaan Suomessa. Lähtökohtaisesti Pohjoismaissa ei ole minkäänlaista personality rights -käsitettä. Toisin sanoen ihmisellä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta kieltää muilta hänen (naama)kuvansa käyttöä vain siihen perustuen, että esiintyy kuvassa.

Joissain maissa tällainen oikeus on olemassa, mutta täällä Suomessa tosiaan ei. Jos siis menet julkiselle paikalle noloissa vaatteissa ja joudut kuvatuksi ja sen jälkeen Hesarin etusivulle, se on vähän niinkuin ”voi voi ja iso kyynel”: ei olisi varmaan tarvinnut mennä koikkelehtimaan puolipukeissa keskelle Mannerheimintietä.

Sama koskee mallikuvauksia: kuvassa esiintyvällä mallilla ei lähtökohtaisesti ole mitään oikeutta kuvaan eikä myöskään automaattista oikeutta edes rahalliseen korvaukseen (ellei tätä kuvaamista tulkita työsuhteeksi). Mallilla ei myöskään lähtökohtaisesti ole oikeutta määrätä, miten ja missä yhteydessä kuvia tullaan käyttämään. Sen takia asiasta onkin äärimmäisen tärkeää sopia kuvaajan tai kuvaajan firman kanssa: missä yhteyksissä kuvaa voidaan käyttää? Saako malli itse käyttää kuvaa? Missä yhteyksissä? Millaisen korvauksen malli saa? Millä perusteella korvaus määräytyy? Saako kuvaa editoida? Missä määrin? Saako kuvan tai osia siitä liittää muihin kuviin? Vaikuttaako tämä korvauksiin? Jne. sovittavia asioita on lyhyesti sanottuna useita.

Bikinityttö Kuva Robert Bejil Photography @ Flickr, CC BY 2.0. Kuvan bikinityttö ei liity tapaukseen.

Toinen asia taas on, että vaikka personality rights -käsitettä ei Suomen laissa tunnetakaan, muista ihmisistä otettujen kuvien käyttö voi olla kiellettyä muilla perusteilla. Se voi olla esimerkiksi rikos: tällaisiahan ovat esimerkiksi rikoslain 24 luvun 6 § (salakatselu), 8 § (yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen) tai 9 § (kunnianloukkaus). Tietyissä tapauksissa kyseeseen voi tulla myös rikoslain 17 luvun 21 § (sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen).

Salakatselupykälä kieltää mm. oikeudettoman kuvaamisen kotirauhan suojaamassa paikassa, kun taas yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen edellyttää kuvan levittämistä lukuisten ihmisten saataville. Samaa rajausta ei ole kunnianloukkauksessa, mutta siinäkin vaaditaan lähtökohtaisesti tiedon esittämistä.

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen tai kunnianloukkaus voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos Make ottaa sammuneesta ja itsensä päälle oksentaneesta Viljamista kuvan ja pistää sen Facebookiin. Kunnianloukkaus taas voi olla kyseessä, jos oikeudettomasti editoi jonkun naaman esimerkiksi pornokuvaan ja näyttää tätä kuvaa vaikkapa opiskelijakavereille.

Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen taas on sanamuodoltaan niin avoin, että se kattaa laajan määrän tekoja – mutta sillä perusteella sakotettiin esimerkiksi miestä, joka kuvasi naisia hameiden alta salakameralla Turussa. Itse uutinen on taattua Ilta-Pulu -tasoa: sakot eivät tulleet perseiden kuvaamisesta, vaan nimenomaan hameen alta kuvaamisesta. Perseiden kuvaaminen kun on yllä mainitulla tavalla laillista.

Kolmanneksi kuvan levittäminen voi olla kiellettyä tekijänoikeuksien tai tekijänoikeuden lähioikeuksiin kuuluvien valokuvaajan oikeuksien vuoksi. Tekijänoikeuslain 2 §:n mukaan kun oikeus teoksen tai teoskappaleen levittämiseen on lähtökohtaisesti vain teoksen luojalla / valokuvan ottajalla. Niinpä toisen ottamaa kuvaa ei ole oikeutta käyttää ilman kuvaajalta saatua lupaa. Tässä on kuitenkin kyse nimenomaan kuvaajan oikeudesta – ei kuvauksen kohteen oikeudesta. Kuvan kohteena olevalla ei siis ole automaattisesti oikeutta käyttää kuvaa edes itse.

Mikäli on kuitenkin joutunut kuvattavaksi vastoin tahtoaan ja kuva on jossain julkaistu, voi tilanne olla oikaistavissa sillä, että kuvan ottaja pyytää poistamaan kuvan.

Mitä H&M:n mallitapauksesta sitten pitäisi ajatella? No ei juuri mitään. Jos kyseessä ovat nimenomaan kasvomallit, pitäisin melko selvänä, että näiden kanssa on sovittu nimenomaan heidän kasvojensa käyttämisestä mainostarkoituksissa. Valistuneena arvauksena esittäisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, mitä vaatekappaleita H&M myy. Valistuneesti arvaisin myös, että sopimuksessa on myös kerrottu, että kasvomallien pärstät tullaan liittämään tietokoneella luotuihin mallivartaloihin.

Se, että kyseessä ovat olleet nimenomaan bikinimallivartalot, ei muuta asiaa miksikään: bikinit kun lähtökohtaisesti ovat ihan tavallisia vaatekappaleita, jotka eivät loukkaa sukupuolisiveellisyyttä.

Henkilökohtaisella tasolla taas kannattaa miettiä, mitä julkisilla paikoilla tekee ja missä vaatteissa. Lähtökohtaisesti kun omat tyhmäilyt julkisilla paikoilla ovat kuvaajille vapaata riistaa.