Kyllä kirjeen tietoturva on huippuluokkaa

Kävin eilen IT-oikeudellisen yhdistyksen tietoturvaillassa. Illan aikana yleisöstä todettiin, että tietoturvaanhan pätee nk. liito-oravaperiaate, eli vedotaan ”tietoturvasyihin”, kun halutaan torpata jokin uudistusprojekti esimerkiksi pelkän muutosvastarinnan vuoksi.

Tästä tuli mieleeni se, miten esimerkiksi Facebookin ja muiden some-palveluiden yksityisyys- ja tietoturva-asetuksista ollaan julkisuudessa jatkuvasti huolissaan. Milloin Facebook paljastaa kotiosoitteen, milloin puhelinnumeron. Lue koko artikkeli…

Torrent-lataajilta eivät tekosyyt lopu – mutta onko sillä väliä?

Suuresti diggaamani Jussi Pullinen kirjoitti Hesariin kolumnin ”Torrent-lataaja, on maksun aika”. Kolumnissaan Pullinen toteaa, että koska musiikin ja TV-sarjojen sekä elokuvien saatavuus on nykyisten nettipalvelujen tai viimeistään tulevien Netflixin ja HBO Nordicin vuoksi pudonnut murto-osaan, netistä tekijänoikeuden alaista materiaalia latailevien pitäisi alkaa kaivaa kuvetta.

Ja se on totta. Vanhat selitykset siitä, että ”materiaalia on vaikea saada” eivät enää pidä paikkansa, kun tavara on saatavilla kohtuuhintaan ja helposti. Edes suomalainen kuluttaja ei joudu odottamaan uusia sarjoja vuosi- tai edes kuukausitolkulla, vaan ne ovat saatavilla virallisesta lähteestä jo parin tunnin odottelun jälkeen.

Se, että syyt waretukselle ovat kadonneet, pitää paikkansa joidenkin osalta. ”Joidenkin osalta” onkin tässä se pointti. Kuten kolumnin tiimoilta käydyissä twitter-keskusteluissa tulikin ilmi, esimerkiksi paljon kehuttu piratismintappaja Spotify ei tarjoa juuri mitään pääasiassa alakulttuurimusiikkia kuuntelevalle ihmiselle. Ja alakulttuurilla en nyt tarkoita metallia, vaan esimerkiksi omalla kohdallani erittäin relevanttia animepoppia tai toisen keskustelijan hehkuttamaa kansanmusiikkia.

On tietysti hyvin mahdollista, ettei Spotifystä löydy kaikkia underground-metallinkaan kuumimpia nimiä. Kun ei seuraa ”skeneä”, on vaikea sanoa, mistä jää paitsi. Sen tietävät vain oikeisiin piireihin kuuluvat. Joka tapauksessa säännönmukaisuus on selvä: mitä pienempien piirien kamaa, sitä vaikeampi sitä on Spotifystä löytää.

Spotify-kaappausAnimepopin yksi kovimmista nimistä ja saatavuus nollan luokkaa.

Sama ongelma on tietysti myös visuaalisen viihteen kanssa. En usko, että HBO Nordic tai Netflix tarjoavat esimerkiksi animenkatsojalle juuri mitään. Toki tälläkin saralla on jo jonkin verran streamauspalveluita yms., mutta useat niistä eivät toimi Suomessa. Enkä usko, että tilanne on parempi muiden alakulttuuriviihteen harrastajien kohdalla.

Esteenä lienevät lisensointiongelmat, mutta nämä eivät lähtökohtaisesti kansalaista kiinnosta. Kansalaista kiinnostaa, kuinka helposti materiaali on saatavissa ja kuinka helppoa sitä on käyttää, eli kuinka nopeasti materiaalin saa ladattua ja onko siinä käyttöä rampauttaavaa DRM:ää tms. Se ratkaisee, kilahtavatko kolikot kassaan vaiko eivät.

Kansalaista ei voisi vähempää kiinnostaa, johtuuko saatavuusongelma lisensointiongelmista vai planeettojen asennosta.

Alakulttuuriharrastajaa harmittaa, sillä internet on rakenteeltaan lähtökohtaisesti kansainvälinen. Kun iskin graduni nettiin, pistin sen sinne täysin tietoisena siitä, että sen voi ladata kuka tahansa, oli tämä sitten supisuomalainen, jenkki tai japanilainen. Se, että olisin alkanut rajoittaa teoksen lataajakuntaa näiden maantieteellisen sijainnin tai kansalaisuuden perusteella, olisi vaatinut minulta ylimääräistä panosta.

Tätä vasten J-pop-harrastajista tuntuukin lähinnä halventavalta, kun iTunesista ei voi ostaa omaa suosikkimusiikkiaan, niitä kun ei vain ole Suomen iTunesissa myynnissä. Fyysisessä kaupassa tämä olisi täysin ymmärrettävää, sillä vähän myyvä alakulttuurimusiikki vie hylly- ja varastotilaa paremmin myyvältä kamalta. Netissä tätä rajoitetta ei kuitenkaan ole, vaan kaiken musiikin pitäisi lähtökohtaisesti olla kaupan kaikkialla!

Harmilliseksi asian tekee se, että rahojaan tyrkyttävä asiakaskunta olisi olemassa, mutta kun ei suostuta myymään, raha ei vaihda omistajaa. Toki muitakin kanavia on, mutta niiden merkitys tulovirtojen kannalta on vain heikompi… eli kaikki häviävät.

Voidaan tietysti esittää kysymys, onko alakulttuuriharrastajilla lopultakaan mitään konkreettista merkitystä. Nämä ovat jo määritelmällisesti pienten piirien edustajia ja täten näiden merkitys markkinoiden kannalta on pieni, ellei jopa mitätön.

Ei laiton latailu ollut 90-luvulla suuri ongelma, kun warettaa osasivat vain tosinörde-luokan bittivelhot. Isoksi ongelmaksi laiton latailu muuttui vuosituhannen vaihteessa, kun keskimääräisen kaduntallaajan ymmärrys tietoverkoista kasvoi ja kun ohjelmat muuttuivat niin helpoiksi käyttää, että laittomasta latailusta tuli koko kansan huvia.

Voidaankin miettiä, ovatko kansanmusiikkiwarettajat, animeharrastajat tai muut underground-kulttuurin kuluttajat oikeudenhaltijoiden kannalta suuri ongelmaryhmä. Valistunut arvaukseni on, etteivät ole, vaan että 99% sisältöteollisuuden ongelmista ratkeavat sillä, että isi maksaa Joni-Petterille tai Janna-Riinalle Spotifyn ja Netflixin, Pullisen Twitter-vastausta luovasti lainatakseni.

Mutta olisi se silti kivaa ostella J-poppia ilmestymispäivänä. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta.

(Pullisen jatkokirjoitus ja nettikeskustelun satoa aiheesta Hesarissa täällä.)

Väkisinotettu rakkauslukko

Viime päivinä on mediassa puhuttu Tampereen rakkauslukoista.

Aamulehden mukaan ”One Love”-nimeä käyttänyt taiteilijaryhmä oli käynyt nappaamassa Tampereen silloista rakastavaisten parien rakkautensa symboliksi kiinnittämiä lukkoja ja sulattanut niistä kuution, jonka pinnassa näkyy lukkojen muotoja. Teoksen valmistusprosessi, lukkojen sulattaminen, oli videoitu ja teos on tuotu nähtäville Pirkanmaa 5. triennaali -näyttelyyn.

Triennaalin kuraattori Veikko Halmetojan mukaan teos kuvastaa rakkauden universaalisuutta. Idea teoksen takana onkin sinällään ihan hauska ja jopa oivaltava: rakkauden symbolit yhteen sulattamalla saadaan teos, joka ei kuvasta ainoastaan parien rakkautta toisiaan kohtaan, vaan myös kaikkien rakkautta kaikkia kohtaan. ”Rakastakaa toisianne” jne. Kaikkien rakkaudesta tehdään yhtä! Olemme kaikki yhtä!

Valitettavasti tällainen rakkauden assimilaatio on melko lähellä erilaisia elokuvissa nähtyjä instrumentality projecteja, joissa pahis yrittää väkisin yhdistää ihmiskunnan mielen yhdeksi, jotta ristiriidat poistuisivat. Sankarin tehtäväksi jää sen estäminen. Lopputaistelussa sankari huutaa pahikselle elokuvan keskeisen viestin: ”On totta, että riitamme johtuvat siitä, ettemme ole yhtä, mutta juuri oma identiteettimme ja erilaisuuden kirjo tekee elämästämme elämisen arvoista!”

Viesti on selvä: ihmiskuntaa ei saa yhdistää väkisin.

Ja juuri niin tamperelaistaiteilijat tässä tekivät. Luonnollisesti tamperelaiset parit raivostuivat.

Nyt voidaan kysyä, onko tapahtunut rikos? Onko lukot varastettu? Tampereen kaupunginlakimies on katsonut, että ei. Hänen mukaansa lukot ovat hylättyä tavaraa.

Oikeudellisesti hylkääminen lopettaa omistusoikeuden; omistaja luopuu esineestään sen omistusta tai hallintaa kenellekään siirtämättä ja esine siirtyy isännättömään tilaan. Hylkääminen ei sinällään vaadi erillistä tahdonilmaisua, vaan voi tapahtua konkludenttisesti jättämällä esine oman onnensa nojaan. (Länsineva, Pekka – Hiden, Mikael – Viljanen, Veli-Pekka, lausunto perustuslakivaliokunnalle koskien hallituksen esitystä HE 80/2002 vp muinaismuistolain 20 §:n muuttamisesta, s. 3) Välillä tämä on ilmaistu niin, että hylkääminen merkitsee hallintatahdosta luopumista esineen suhteen. Henkilöllä ei siis ole enää tahtoa määrätä esineestä.

Mitä laki sanoo? Löytötavaralain 1 § toteaa, ettei laki koske mm. sellaisia esineitä, jotka on ”ilmeisesti hylätty”. Toisaalta lain 3 § toteaa, että ”Vähäarvoisena pidetään löytötavaraa, jonka raha-arvo on enintään 20 euroa ja jolla ei ilmeisesti ole omistajalle erityistä käyttö-, tunne- tai muuta henkilökohtaista arvoa.” Vähäarvoisen esineen saa lipastaa omaan taskuunsa, jos tämän omistaja ei ole helposti selvitettävissä. Useat lukot ovat yli 20 euron arvoisia, mutta oletetaan nyt, että viedyt lukot olisivat alle 20 euron lukkoja.

Voitaneen joka tapauksessa perustellusti otaksua, että rakkauslukoilla on nimenomaan erityistä tunnearvoa. Toisaalta myös tunnearvoltaan arvokkaat tai rahallisestikin arvokkaat esineet voidaan hylätä – kyllähän ihmiset heittävät pois päiväkirjoja, kumppaniensa valokuvia ja jopa sormuksia.

RakkauslukkojaKuva peregrino2006 @ FlickrCC BY 2.0. Rakkauslukkoja Kölnissä.

Kuitenkin tilanteessa, jossa esineellä voidaan olettaa olevan tunnearvoa, ei löytäjä voi nähdäkseni tehdä luotettavaa arviota siitä, että esine olisi hylätty. Varsinkin, kun kaupunki on nimenomaisesti hyväksynyt rakkauslukkojen kiinnittämisen, ei voida katsoa, että esine olisi ”hylätty”, vaan ne on nimenomaan luvallisesti jätetty tietylle paikalle, joka on tarkoitettu lukkojen sijoittamiselle ja niiden on tarkoitettu pysyvän siinä.

Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Dan Frände taas näkee asian niin, että lukoista on tullut kaupungin omaisuutta, kun kaupunki on toiminnallaan – tai toimimattomuudellaan – hyväksynyt niiden kiinnittämisen. Lukkojen poistaminen onkin Fränden mielestä ollut vahingonteko, jossa on tuhottu kaupungin omaisuutta.

Itse näen asian kuitenkin niin, että kun lukot on kiinnitetty siltaan täysin tietoisesti ja kun kyse on ollut nimenomaan luvallisesta kiinnittämisestä, lukkojen kiinnittäminen vertautuu enemmänkin auton jättämiseen parkkipaikalle. Toki lemmenlukko poikkeaa auton parkkeeraamisesta siten, että auto tullaan useimmiten hakemaan, kun taas lemmenlukko on tarkoitettu ”ikuiseksi”.

Toisaalta vertailu autoon ei ole merkityksetön, sillä (epäillyn) hylkäämisen paikka vaikuttaa teon arviointiin: esimerkiksi metsätielle jätetty auto voidaan katsoa hylätyksi helpommin kuin parkkipaikalle jätetty (HE 78/2008 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi ajoneuvojen siirtämisestä ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta). Toisin sanoen, kun lukko on laitettu paikalle, joka on lukoille osoitettu, pitäisi olla erittäin pidättyväinen sen arvion suhteen, että lukko olisi hylätty.

Ja toisaalta: vaikka hylkäämisarviota puoltaisi se, että lemmenlukko on tarkoitettu pysymään sillassa ikuisesti ja siten jätetty oman onnensa nojaan, näin ei kuitenkaan ole: sen kiinnittäjät todennäköisesti käyvät katsomassa sitä aina silloin tällöin. Rakkauslukossa on myös poistamisen mahdollisuus, vaikka kiinnitysrituaaliin liittyykin avaimen viskaaminen jokeen rakkauden pysyvyyden osoittamiseksi. Lukon poistaminen on vain vaikeampaa ja siihen vaaditaan rälläkkä. Mahdollisuus poistamiseen kuitenkin on!

Poistamisen mahdollisuus myös kuvastaa sitä, että pariskunnalla on yhä lemmenlukkoon em. hallintatahto. Pari voisi poistaa lukon niin tahtoessaan, mutta ei ole tehnyt niin, koska haluaa lukon pysyvän paikalla, jolle se on laitettu.  Viimeistään parien suuttuminen poistamisen jälkeen on merkki siitä, että hallintatahtoa on loukattu. Jos hallintatahtoa ei olisi, poistaminen olisi ollut yhdentekevää. ”Taiteilijat” ovatkin enemmänkin varkaita.

Toisaalta ei ole ensimmäinen kerta, että taiteilijat viittaavat muiden oikeuksille kintaalla ja alistavat ne omien visioidensa palvelijoiksi. Vastahan käräjillä oli tapaus, jossa taiteilija Jani Leinonen varasti Ronald McDonald -patsaan käyttääkseen sitä taideinstallaatiossaan. Toisaalta Teemu Mäen Sex and Death -teos (tunnettu myös arkinimellä ”Kissantappovideo”) osoittaa, että myös eläinten tappaminen on taiteilijoiden mielestä ihan ok, ”noin niinkuin taiteen nimessä”.

Nyt One Love -taiteilijaryhmä on sitten ylittänyt uuden rajan. Itse kukin voi miettiä, millä nimellä kutsutaan väkisinotettua rakkautta.

Ravintolapäivän herkulliset laittomuudet

Ravintolapäivää vietettiin muutama viikko sitten. Tämä elävän kaupunkikulttuurin maukkain tähti mainostaa itseään näin:

”Ruokakarnivaali, jolloin kuka tahansa voi perustaa ravintolan päiväksi!”

Ruokakarnivaali, jolloin kuka tahansa voi perustaa ravintolan päiväksi! Kuulostaapa hienolta, mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea herkulliselta! Ei olekaan ihme, että alkujaan Helsingistä lähtenyt Ravintolapäivä on levinnyt jo useisiin Suomen kaupunkeihin ja jopa ulkomaille, kuten Ravintolapäivän sivuilta käy ilmi.

Kaikki eivät ole kuitenkaan ravintolapäivästä pitäneet. YLE Savon mukaan Ravintolapäivä oli närkästyttänyt savolaisia ravintoloitsijoita. Savon yrittäjien puheenjohtajan Sirpa Alho-Törrösen mukaan Ravintolapäivä edistää harmaata taloutta ja toisaalta joitakin yrittäjiä on sapettanut se, miten Ravintolapäivä antaa kuvan siitä, että ravintolan perustaminen olisi helppoa.

Sosiaalisessa mediassa Alho-Törrösen kommentit aiheuttivat tirskuntaa: ikäänkuin tässä olisi harmaasta taloudesta kyse! Ravintoloitsijoiden nyrpeää asennetta pidettiin lapsellisena oman egon pönkityksenä – ”vain me tiedämme, kuinka vaikeaa ravintolan pyörittäminen oikeasti on!”

Mutta Savon yrittäjät ovat toisaalta ihan oikeassa: Ravintolapäivä perustuu täysin lain rikkomiselle.

Siitä tuskin on tietoa, kuinka paljon rahaa vaihtaa omistajaa Ravintolapäivän aikana, mutta tuskinpa kovinkaan moni ravintolapäivän ravintoloista maksaa veroja. Puhumattakaan siitä, että nämä täyttäisivät ravintoloiden lailliset edellytykset – ravintolan perustamiseen on erittäin tiukat määräykset mm. sen suhteen, kuinka monta asiakasta voidaan ottaa sisään asiakastilojen kokoon nähden, kuinka monta WC:tä tulee olla (huomioiden se, että henkilökunnalle tulee olla oma WC), mikä on vaadittava hygieniataso ja niin edelleen.

Kuva Martti Tulenheimo @ FlickrCC BY-NC-ND 2.0. Ravintolapäivä elokuussa 2011.

Ravintolapäivällä ja siihen osallistuvilla ”ravintoloitsijoilla” ei siis ole minkäänlaisia vapautuksia näistä pykälistä. Ja tuskinpa kaikilla on hygieniapassiakaan taskussa.

Ravintolapäivä on osoittautunut ilmiömäisen suosituksi, mikä on toki hyvä asia. Samalla on kuitenkin unohtunut, että yksi sen alkuperäisistä tavotteista on ollut nimenomaan protestoida Suomen järjettömän tiukkaa ravintolasääntelyä vastaan ja näyttää, millaista kaupunki- ja ruokakulttuuria meilläkin voisi olla, jos ihmisten luovuutta ei sääntelyllä rajoitettaisi.

Tätä taustaa vasten onkin äärimmäisen huvittavaa, että Ravintolapäivä on voittanut mm. Helsingin vuoden kulttuuriteko -palkinnon sekä kulttuuriministeriön 30 000 euron Suomi-palkinnon – siis tapahtuma, jonka perusidea on järjestelmällinen lain rikkominen, voittaa ministeriötason palkintoja!

Olemmeko me suomalaiset todellakin niin tyhmiä, että emme erota hyvää ravintolaa huonosta, ilman että viranomaiskoneisto sen meille kertoo? Onko siinä mitään järkeä, että ostetun pihvin kanssa ei voi ottaa lasillista omasta pullosta, edes puistossa?

Toivon, että Ravintolapäivä ei jää ainoastaan yhden – kahden päivän ihmeeksi, vaan että se johtaa oikeasti yhteiskunnalliseen muutokseen vapaamman ravintola- ja alkoholisäätelyn muodossa.

Järjetön ravintolasäätely tulee purkaa, yksi puraisu kerrallaan.

Tekijänoikeusalan uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat

Jotkut olivat ilmeisesti saaneet viimeisimmästä kirjoituksestani kuvan, että olen vaatimassa tekijänoikeuksien alasajoa. Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

Viimeisimmän kirjoituksen kommenttiosiossa arcatan totesi hyvin:

”Mitäköhän olen yrittänyt sanoa [sillä että tekijällä on oikeus saada työstään korvaus]?

Ehkä sen, että teoksen tekijällä on oikeus vaatia tekemästään työstä korvaus, ja sen, että yhteiskunnan on oltava sellainen, että korvaus on mahdollista saada.”

Olen täysin samaa mieltä. Jonkinlainen suoja luovan työn tekijöille on nähdäkseni paikallaan. Täysin eri asia taas on, millainen tämä suoja käytännössä on. Esimerkiksi piraattimyönteiset tahot ovat ehdottaneet, että kaikki epäkaupallinen kopiointi tulisi sallia: niin kauan kun joku ei tee rahaa sinun teoksellasi, sinulla ei ole oikeutta kieltää kopiointia tai puuttua toimintaan.

Täysin erilaisen järjestelmän oli kehitellyt eräs juristikaverini, joka lähestyi asiaa täysin eri näkökulmasta: systeemi nimittäin voisi toimia esimerkiksi siten, että kaikki yksityinen kopiointi lähtökohtaisesti kiellettäisiin (ks. Lakiasiaintoimisto Shikaani: Yksi ratkaisu hyvitysmaksukiistaan: yksityisen kopioinnin lopettaminen). Vaikka ko. kirjoitus koskeekin lähtökohtaisesti hyvitysmaksuja, idea sinänsä pätee.

Missään nimessä nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä ei ole ainoa mahdollinen.

Kyse on vain siitä, millaisia järjestelmiä laaditaan. Joidenkin julkisuudessa olleiden keskustelijoiden rivien välistä on ollut pääteltävissä, että jos tekijänoikeusjärjestelmää lähdetään muuttamaan, artistien saamien korvausten tai kuluttajien maksamien hintojen tulisi pysyä samoina. Näin ei kuitenkaan ole, sillä muutos keikauttaa venettä aina johonkin suuntaan.

Siis varmaa on, että kun järjestelmää muutetaan, joku saa rahaa enemmän ja joku saa rahaa vähemmän. Joku joutuu maksamaan enemmän ja toinen vähemmän. Jos asioita lähdetään muuttaamaan, niillä asioilla on taipumuksena muuttua!

Usein tekijänoikeuskeskustelussa kaivataan ”uusia, innovatiivisia palveluita ja maksutapoja”, joita pidetään jonkinlaisina taika-aseina tekijänoikeusteollisuuden ongelmiin.

Ne uudet, innovatiiviset palvelut ja maksutavat ovat kuitenkin jo olemassa ja niiden nimet ovat mm. Spotify, iTunes ja Steam. Kaikkien perusajatuksena on, että musiikki tai pelit ovat saatavilla hyvin kohtuullista maksua vastaan milloin vain, missä vain. Maksu onnistuu luottokortilla tai poikkeustapauksissa esimerkiksi maksuseteleitä ostamalla.

Batcard!Kuva Charles Wiriawan @ Flickr, CC BY-NC-ND 2.0. On muuten jotakuinkin pähein kortti ikinä.

En näe mitään estettä sille, miksei tällaisia Suomessa voisi olla. Lauri Rechardt on sivunnut asiaa Kauppalehden blogissaan. Rechardtilla on toki vahva tausta tekijänoikeusjärjestöjen puolelta, mutta kirjoituksessa on paljon asiaa: sopimusoikeudellisen osaamisen puute, väärinkäsitykset ja kyräilymentaliteetti eivät varmasti ainakaan edesauta neuvotteluja.

Mutta väittäisin, että taustalla on näitä perustavanlaatuisempi ongelma. Jos osapuolten näkemykset lisenssien tai muiden käyttöoikeuksien käyvistä hinnoista ovat täysin poikkeavat, ei kauppaa luonnollisestikaan tapahdu (miettikää vaikka netti-TV:tä, Elisa Viihdettä jne.) eivätkä teokset tule nettikauppaan/-palveluun ollenkaan. Eikä ole ihme, etteivät ihmiset osta netistä, jos ladattava kopio on samanhintainen tai jopa kalliimpi kuin fyysinen tuote. Sinällään toki kuuluu oikeudenhaltijan toimivaltaan olla myymättä oikeuksiaan, jos tarjottu hinta on liian alhainen, mutta tällaisissa tapauksissa kaikki häviävät.

Ja nimenomaan kaikki, sillä nykyisenkaltainen tekijänoikeus on tunnetusti ongelmissa. Siitä huolimatta, että laiton lataaminen on laitonta, sitä tapahtuu ja paljon. Valistus ei ole näyttänyt tuottavan tulosta.

Näin lakimiehen näkökulmasta katsottuna minusta menee nykypäivänä epärehellisyyden puolelle selittää asiakkaalle, että tekijänoikeus suojaisi tämän tuotetta kuluttajakaupan puolella (firmojen välillä tilanne on muuten aivan toinen), koska käytännössä sitä ei juurikaan kunnioiteta. Toki se jonkin verran voi hillitä käytöstä, mutta pelkästään sen varaan ei missään tapauksessa kannata laskea.

Tekijänoikeus ei nähdäkseni ole itseisarvo, päinvastoin. Tekijänoikeus on suureksi osaksi välinearvo, jonka funktio on mahdollistaa rahan tekeminen. Tällöin taas näkisin, että tärkeintä on ottaa rahaa sieltä mistä sitä saa.

Nyt luovan työn tekijät korvat hörölle, sillä annan pari ilmaista vinkkiä:

  • Myy kaikkialla. Unohda ajalliset rajoitukset (”nettikauppa auki vain 06 – 23!”). Unohda maantieteelliset rajoitukset (”voit ostaa vain EU:n alueella!”). Mahdollista streamaus aina kuin mahdollista. Kuluttajaa ei kiinnosta, miten olet porrastanut julkaisupäiväsi maailmanlaajuisesti: hän haluaa tuotteen juuri silloin kun sen ensijulkaisu USA:ssa tai Japanissa on tapahtunut.
  • Myy reilusti. Unohda DRM (”voit kuunnella vain tällä ohjelmalla ja ottaa vain 3 kopiota!”). Unohda rajoitetut lataukset – kun asiakas on ostanut, biisin/leffan/pelin pitää olla ladattavissa aina ja koko ajan. Jos palvelu suljetaan, anna ihmisten ladata biisit yms. talteen. Myy netissä halvemmalla kuin fyysisissä kaupoissa, tai ihmiset kokevat sinun huijaavan.
  • Myy kaikilla mahdollisilla tavoilla. Luottokorttien tulee olla käytettävissä. Mahdollista PayPal. Mahdollista tilisiirrot. Mahdollista BitCoin. Mahdollista kaikki maksupalvelut, mitä voit. Kaikilla ihmisillä ei ole kaikkia maksutapoja, mutta useimmilla on ainakin jokin maksutapa.

Nämä kohdat ovat nähdäkseni äärimmäisen tärkeitä ja niihin pitää pyrkiä aina ja koko ajan. Muuten kaikki häviävät, jälleen kerran.

Ihmiset ovat kyllä valmiita ostamaan, mutta heille pitää myös myydä. Radiossa kuultujen hittibiisien pitää olla iTunesissa ostettavina. Jos kuluttaja saa tiedon leffan siirtymisestä nettilevitykseen, tulos ei saa olla ”tämä tuote on ostettavissa vain USA”:ssa. Ei voi olla niin, että luottokorttimaksua ei tarjota. Siirtymiskynnys Piratebayn tarjonnan ääreen on äärimmäisen matala ja siksi tavaran pitääkin olla myynnissä koko ajan.

Jo arkijärki kertoo, että myynnin maksimoimiseksi pitää myydä paljon ja kaikkialla ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ostaminen tulee tehdä kuluttajalle mahdollisimman helpoksi.

Tässä ei nähdäkseni ole mitään uutta tai innovatiivista. Nuo toimintatavat pitää vain ottaa käyttöön.