Googlen voi pakottaa unohtamaan yksityishenkilölle kiusalliset asiat. Näin totesi EU-tuomioistuin toissapäivänä, kun se sylkäisi ulos päätöksen C-131/12. Tapauksessa espanjalaismies oli vaatinut, että Google poistaa linkin La Vanguardia -lehden artikkeliin, jossa kerrottiin miehen velkojen vuoksi järjestetystä pakkohuutokaupasta.
EUT käski linkin poistettavaksi, sillä se loukkasi miehen yksityisyyttä. Yksityishenkilön oikeus yksityisyyteen ja ”oikeus tulla unohdetuksi” ovat tärkeämpiä kuin hakukonefirman taloudelliset motiivit tai internetinkäyttäjien oikeus informaatioon.
Tapauksesta löytyy jo parikin melko positiiviseen sävyyn tehtyä kirjoitusta: Heini Larroksen kirjoitus suomenlaki.comissa, Jussi Pullisen kirjoitus NYTissä sekä tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion haastattelu aiheesta Hesarissa.
Ainakin itselleni tuli kuitenkin mieleen muutama kysymys, joita ei noissa artikkeleissa käsitelty:
- Miksi päätös kohdistettiin hakukoneeseen,
- Miten informaation löytämisen helppous vaikuttaa asiaan ja
- Miten tietojen luonne ja ja yksityishenkilön käsite on määritelty?
Ensimmäisenä voidaan siis kysyä, miksi päätös oli kohdistettu Googleen. Googlehan toimi tapauksessa pelkkänä välittäjänä ja varsinainen tieto löytyi La Vanguardia -lehden sivuilta. Miksi lehteä ei käsketty poistamaan artikkelia, vaan Googlea vain käskettiin poistamaan linkit siihen?
Syitä ei tarvitse hakea kaukaa. Lehdistön asema on yhteiskunnallisesti huomattavan korkea. Itse kukin voi miettiä, miltä olisi kuulostanut seuraava päätös: ”tuomioistuin voi kieltää lehtiä julkaisemasta tiettyjä artikkeleja nettisivuillaan tai käskeä tietyt artikkelit poistettaviksi”?
Sensuuria, fasismia ja totalitarismia huudellaan vähemmästäkin. Julkinen äläkkä olisi ollut huomattava. Onkin helpompi käskeä hakukonetta olemaan löytämättä artikkelia, vaikka itse artikkeli netissä olisikin.
Toiseksi on tärkeä huomata, että hakukone tekee informaation löytämisen helpoksi.
Usein sanan- ja informaationvapauden puhemiehinä toimivat henkilöt käyttävät teesiä, että jos tiedot voi joka tapauksessa löytää, on turha rajoittaa tiedon hakemista. Tiedot kun löytyvät ennemmin tai myöhemmin.
EU-tuomioistuin valitsi kuitenkin päinvastaisen lähtökohdan: nimenomaan siksi, että hakukoneet tekevät tietojen löytämisen helpoksi, on syytä rajoittaa niiden toimintaa. Tämä päättelyketju onkin erityisesti mainittu päätöksen kappaleissa 36 – 38.
Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan ole niin mullistava kuin voisi kuvitella. Sama ajatus on yhtenä perusteena sille, miksi henkilörekistereitä säädellään, vaikka rekisteriin kirjattavat tiedot olisivatkin julkisesti saatavilla.
Perustelua voidaan pitää toisaalta ontuvana, toisaalta järkevänä. Jos tiedot voi joka tapauksessa löytää käytämällä hakuun pari minuuttia kauemmin, onko maton alle lakaiseminen järkevää, kun tiedot kuitenkin löytyvät ennemmin tai myöhemmin? Toisaalta voidaan sanoa, ettei tietojen täydellinen poistaminen ole ylipäätään tavoitteellista. Vaikka nettisalapoliisia ei voitaisikaan pysäyttää, suuren yleisön mielenkiinto lopahtaa, jos se joutuu näkemään vaivaa. Ei siis ole tarkoituskaan pyrkiä 100 %:n tarkkuuteen, vaan 95 % riittää.
Ratkaisevaa on siis nimenomaan se, että hakukone tekee informaation löytämisen helpoksi ja nimenomaan tämän vuoksi päätös on perusteltua kohdistaa siihen.
Kolmanneksi, millaisia tietoja päätös koskee ja keitä ovat yksityishenkilöt? Ei ole ihan yhdentekevää, millaisia tietoja voidaan vaatia poistettavaksi, millä perusteilla ja millaisista ihmisistä.
Kysymys poistamiskelpoisten tietojen luonteesta on erittäin hyvä ja se onkin yllä linkatussa Jussi Pullisen kirjoituksessa yksi avainkysymyksiä. Kuten Pullinenkin toteaa, se jää kuitenkin EUT:n päätöksessä melko avoimeksi.
Päätöksestä selviää, että poistamisoikeus ei koske ainoastaan virheellisiä ja/tai lainvastaisesti julkaistuja tietoja, vaan se voi koskea myös paikkansapitäviä ja laillisesti julkaistuja tietoja. Poistettavaksi vaadittavilta tiedoilta ei kuitenkaan vaadita, että ne aiheuttaisivat ”ennakkoasenteita” (”prejudice”) tietojen poistoa vaativaa kohtaan (EUT:n päätöksen kohdat 89 – 96).
Tämä siis voidaan ymmärtää niin, ettei tietojen tarvitse aiheuttaa yksityiselle mitään erityistä kiusallista julkisuutta tms. EUT myös käyttää tiedoista ilmaisua ”- -in particular where they appear to be inadequate, irrelevant or no longer relevant, or excessive in relation to those purposes and in the light of the time that has elapsed.”
Harkinnassa siis otetaan huomioon erityisesti se, ovatko tiedot riittämättömiä, asiaan liittymättömiä tai vanhentuneita (”Ei enää relevantti”) tai liiallisia ottaen huomioon syyt ja asiasta kulunut aika. Kun tietojen sisältöä ei kuitenkaan määritellä, saa käsityksen, että lähes mitä tahansa itseään koskevaa voi pyytää poistettavaksi, kunhan se on joltain kannalta käynyt omasta mielestään merkityksettömäksi.
Samalla pitää kuitenkin huomioida myös, ettei päätös juurikaan määrittele myöskään yksityishenkilöä. Harkinnassa otetaan kyllä huomioon ”the role played by the data subject in public life” eli tietojen kohteiden rooli julkisuudessa. Miten se pitää huomioida, tätä ei yksilöidä.
Tämän voidaan kuitenkin katsoa tukevan sitä jo perinteisesti oikeustieteessä sovellettua kantaa, että tavallisen kaduntallaajan oikeus yksityisyyteen on suurempi kuin vaikkapa poliitikoilla tai talouselämän vaikuttajilla. Yhteiskunnan intressi saada tietää vaikkapa pääministerin lautakasoista on huomattavasti suurempi kuin yhteiskunnan intressi saada tietää siitä, onko naapurin Pekalla ollut salasuhde naapurin Pirkon kanssa.
Lopulta tilanne näyttääkin varsin mielenkiintoiselta. On itsestäänselvää, etteivät yhteiskunnalliset roolit ole kiveen hakattuja. Ihmisiä nousee politiikkaan ja poistuu sieltä, toiset saattavat ensin olla suuryrityksen johtajia ja sitten siirtyä aivan muihin tehtäviin ja niin eteenpäin.
Miten siis tulkitaan täysin kuvitteellista tilannetta, jossa vaikkapa pääministeriaikoinaan lautakasojen kanssa puuhastellut henkilö siirtyykin Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi? Onko tällainen henkilö pääministeriroolin loputtua tarpeeksi tavis, että hän voikin vaatia lautakasatapauslinkkien poistamista netistä?
Tai entäpä Kalle ”Ex-tavis” Kokoomuspyrkyri, jonka nuoruuden villeistä juhlista, kosteista illanvietoista ja vaihtuvista naisseuralaisista löytyy netistä kuvia sadoittain? Jos nuoruuden seikkailut on tehty taviksena, mutta henkilö sitten päättää pyrkiä politiikkaan ja pyytää kuvien poistoa, miten toimitaan? Eihän hän vielä ole mitenkään yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö, mutta pian voi olla. Ja voidaan väittää, että henkilön taustat ovat äänestäjien kannalta relevanttia tietoa.
Kliseisesti voisikin todeta, että ratkaisu herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Se on kuitenkin selvää, että Googlen hakutulokset eivät jatkossa enää ole niin luotettavia kuin ne ovat olleet. Ei siis sillä, etteikö niitä olisi jo vanhastaan säädelty.
Voisin kuitenkin veikata, että lähivuosina nettietsivien tai Anonymouksen hyödyntäminen lisääntyy, kun vaalikandidaateista, johtavista poliitikoista tai muista silmäätekevistä etsitään kiusallisia tietoja.
Sanotaan, että Internet ei unohda. No, nyt ainakin Googlen voi määrätä unohtamaan. Mutta kuten Anonymous ilmaisee… ”We are Anonymous. We are legion. We do not forgive. We do not forget.”
Google unohtaa, Anonymous ei.