Terve kaikki, minä olen Jussi ja majailen täällä myrkyllisessä miehuudessa. Siis siellä, missä tunteet piilotetaan, missä niistä ei puhuta ja itkeminen on lailla kielletty.
Nykyään ei tunnu menevän viikkoakaan ilman, että Hesarin sivulla joku tunnetaitovalmentaja tai päivystävä rosameriläinen kertoo, miten on vahingoittavaa, kun miehet eivät puhu tunteistaan.
Nämä ihmiset varmasti tarkoittavat hyvää. Epäilen kuitenkin, että heillä on tietty ajatus siitä, mistä tunteista miesten pitäisi puhua ja millä tavalla. Tarkemmin sanoen: minulla on fiilis, että he haluaisivat miesten julkisesti kertovan, miten pahalta ja heikolta ja voimattomalta ja epävarmalta tuntuu.
Siis että miehet näyttäisivät heikkoutta avoimesti, sen sijaan että piilottaisivat sen. Ja kun miehet eivät näytä heikkoutta julkisesti, niin se sitten kuulemma aiheuttaa milloin mitäkin ongelmia.
Omista tunteistaan on hyvä olla tietoinen. En myöskään kiistä sitä, etteikö miesten puhumattomuus olisi aikojen saatossa aiheuttanut väkivaltaa ja itsemurhia. Kuten poliisi-isäni joskus totesi: ”kun sanat loppuvat kesken, sitten puhuvat nyrkit”. Lienee syytä tähdentää, ettei se ollut uhkaus, vaan opetus siitä, että yleensä väkivaltaan turvautuvat ne ihmiset, jotka eivät osaa puhua ongelmistaan.
Silti minua vaivaa julkinen diskurssi, jossa tunteiden vatvominen ja erityisesti itkeminen tunnutaan asettavan jotenkin ylivertaiseen asemaan. Ikäänkuin se olisi ihmelääke kaikkiin miesten ongelmiin, rikollisuuteen ja nuorena kuolemiseen.
